Dialektinen
materialismi on marxilais-leniniläisen puolueen maailmankatsomus. Sitä
nimitetään dialektiseksi materialismiksi sen vuoksi, että sen suhtautuminen
luonnonilmiöihin, sen luonnonilmiöiden
tutkimusmetodi, näiden ilmiöiden tiedostamismetodi on dialektinen, ja
sen luonnonilmiöiden tulkinta, sen käsitys luonnonilmiöistä, sen teoria, on materialistinen.
Historiallinen
materialismi on dialektisen materialismin väittämien ulottamista
yhteiskunnallisen elämän tutkimiseen, dialektisen materialismin väittämien
soveltamista yhteiskuntaelämän ilmiöihin, yhteiskunnan tutkimiseen,
yhteiskuntahistorian tutkimiseen.
Luonnehtiessaan
dialektista metodiansa Marx ja Engels viittaavat tavallisesti Hegeliin sinä
filosofina,joka on määritellyt dialektiikan peruspiirteet. Tämä ei kuitenkaan
merkitse, että Marxin ja Engelsin dialektiikka on samaa kuin Hegelin
dialektiikka.
Itse asiassa Marx ja
Engels ottivat Hegelin dialektiikasta vain sen "järjellisen jyvän",
heittäen pois hegeliläisen idealistisen kuoren ja kehittäen dialektiikkaa
pitemmälle antaakseen sille nykyaikaisen tieteellisen muodon. "Minun
dialektinen metodini", sanoo Marx, "on pohjaltaan ei ainoastaan
erilainen kuin Hegelin metodi, vaan suorastaan sen vastakohta.
Hegelin mielestä on
ajatteluprosessi, jonka hän aatteen nimisenä muuttaa itsenäiseksi
subjektiksikin, todellisuuden demiurgi (luoja), todellisuuden, joka on vain
aatteen ulkonainen ilmaus.
Minulla päinvastoin
ei aatteellinen ole muuta kuin ihmispäähän siirrettyä ja siellä muunnettua
aineellisuutta" (K. Marx. Jälkilause "Pääoman" I osan toiseen
saksankieliseen painokseen).
Luonnehtiessaan
materialismiaan Marx ja Engels viittaavat tavallisesti Feuerbachiin sinä
filosofina, joka palautti materialismin oikeuksiinsa. Tämä ei kuitenkaan
merkitse, että Marxin ja Engelsin materialismi on samaa kuin Feuerbachin
materialismi.
Itse asiassa Marx ja
Engels ottivat Feuerbachin materialismista sen "perusjyvän" kehittäen
sitä edelleen materialismin tieteellis-filosofiseksi teoriaksi ja heittäen pois
sen idealistiset ja uskonnollis-siveysopilliset kerrostumat.
On tunnettua, että
Feuerbach, ollen pohjaltaan materialisti, kapinoi materialismi-nimitystä
vastaan. Engels selitti usein, että Feuerbach "huolimatta
materialistisesta perustasta, ei vielä vapautunut vanhoista idealistisista
kahleista", että "Feuerbachin todellinen idealismi käy ilmi heti, kun
tulemme hänen uskonnonfilosofiaansa ja siveysoppiinsa" (Karl Marx. Valitut
teokset, 1 osa, s. 443, 445, saks. painos).
Dialektiikka johtuu
kreikkalaisesta sanasta ”dialego”, joka merkitsee ”käydä keskustelua, käydä
väittelyä”. Dialektiikalla ymmärrettiin vanhalla ajalla taitoa päästä totuuteen
paljastamalla ristiriidat vastustajan ajatuksenjuoksussa ja voittamalla nämä
ristiriidat.
Vanhalla ajalla
olivat muutamat filosofit sitä mieltä, että ristiriitojen paljastaminen
ajattelussa ja vastakkaisten mielipiteiden yhteentörmäys on parhain keino
totuuden selvillesaamiseksi. Tämä jälkeenpäin luonnonilmiöihin ulotettu
dialektinen ajattelutapa muuttui luonnon tiedostamisen dialektiseksi metodiksi,
joka piti luonnonilmiöitä ikuisesti liikkuvina ja muuttuvina, ja luonnon
kehitystä luonnossa olevien ristiriitojen kehityksen tuloksena, luonnossa
olevien vastakkaisten voimien vuorovaikutuksen tuloksena.
Dialektiikka on
perustaltaan metafysiikan suoranainen vastakohta.
1) Marxilaista
dialektista metodia luonnehtivat seuraavat peruspiirteet:
a) Päinvastoin kuin
metafysiikka, ei dialektiikka pidä luontoa toisistaan irrallaan olevien,
toisistaan eristettyjen ja toisistaan riippumattomien esineiden ja ilmiöiden
satunnaisena kokoutumana, vaan yhteenkuuluvana yhtenäisenä kokonaisuutena jossa
esineet ja ilmiöt ovat elimellisesti toistensa yhteydessä, ovat toisistaan
riippuvaisia ja toistensa ehtoina.
Dialektinen metodi
katsoo sen vuoksi, että ainoatakaan luonnonilmiötä ei voida ymmärtää, jos se
otetaan eristetyssä muodossa ympäröivien ilmiöiden yhteyden ulkopuolella, sillä
mikä ilmiö tahansa voidaan millä luonnon alalla tahansa muuttaa
mielettömyydeksi, jos sitä tarkastellaan erillään ympäröivistä ehdoista, niistä
irrallaan, ja päinvastoin, mikä ilmiö tahansa voidaan ymmärtää ja perustella,
jos sitä tarkastellaan sen erottamattomassa yhteydessä ympäröiviin ilmiöihin,
riippuvaisena sitä ympäröivistä ilmiöistä.
b) Päinvastoin kuin
metafysiikka, ei dialektiikka tarkastele luontoa levon ja liikkumattomuuden,
pysähdyksen ja muuttumattomuuden tilana, vaan katkeamattoman liikkeen ja
muuttumisen, katkeamattoman uudistumisen ja kehittymisen tilana, jossa jotakin
aina syntyy ja kehittyy, jotakin on tuhoutumassa ja elämästä eroamassa.
Sen vuoksi
dialektinen metodi vaatii, ettei ilmiöitä tarkasteltaisi vain niiden
keskinäisen yhteyden ja riippuvaisuuden näkökannalta, vaan myös niiden
liikkeen, niiden muuttumisen, niiden kehityksen näkökannalta, niiden syntymisen
ja kuoleentumisen näkökannalta. Dialektisen metodin mukaan on ennen kaikkea
tärkeää, ei se, mikä näyttää kullakin hetkellä lujalta, mutta alkaa jo
kuoleentua vaan se, mikä syntyy ja kehittyy, vaikkapa se ei sillä hetkellä
näytäkään lujalta, sillä dialektinen metodi pitää voittamattomana vain sitä,
mikä syntyy ja kehittyy.
"Koko
luonto", sanoo Engels. "pienimmästä suurimpaan, hiekkajyväsistä
aurinkoihin asti, protisteista (elämän alkusolu - J. St.) ihmisiin asti on
ikuisesti syntymässä ja tuhoutumassa, keskeytymättömässä virtauksessa,
herkeämättömässä liikkeessä ja muutoksessa" (Friedrich Engels,
Anti-Dühring, Luonnon dialektiikka). Sen vuoksi, sanoo Engels, dialektiikka
"ottaa oliot ja niiden käsitteelliset kuvat oleellisesti niiden
keskinäisessä yhteydessä, toisiinsa punoutuneina, niiden liikkeessä, niiden syntymisessä
ja tuhoutumisessa" (sama).
c) Päinvastoin kuin
metafysiikka, ei dialektiikka tarkastele kehitysprosessia yksinkertaisena
kasvamisen prosessina, jossa määrälliset muutokset eivät johda laadullisiin
muutoksiin, vaan sellaisena kehityksenä, joka siirtyy vähäisistä ja piilevistä
määrällisistä muutoksista avoimiin muutoksiin, perusteellisiin muutoksiin,
laadullisiin muutoksiin, jossa laadulliset muutokset eivät tapahdu vähitellen,
vaan nopeasti, äkkiä, hyppäyksellisenä siirtymisenä yhdestä tilasta toiseen, eivät
tapahdu satunnaisesti, vaan lainmukaisesti, huomaamattomien ja asteittaisten
määrällisten muutosten kasautumisen tuloksena.
Sen vuoksi
dialektinen metodi katsoo, että kehitysprosessia ei ole käsitettävä ympyrässä
tapahtuvaksi liikkeeksi, ei pelkäksi kuljetun matkan toistamiseksi, vaan
eteneväksi liikkeeksi, liikkeeksi nousevassa linjassa, siirtymiseksi vanhasta
laadullisesta tilasta uuteen laadulliseen tilaan, kehittymiseksi
yksinkertaisesta mutkalliseen, alemmasta ylempään.
"Luonto",
sanoo Engels, "on dialektiikan koetin ja meidän täytyy sanoa nykyisen
luonnontieteen eduksi, että se on hankkinut tälle kokeelle äärimmäisen rikkaan,
joka päivä kasaantuvan aineiston ja todistanut sillä, että luonnossa tapahtuu
kaikki viime kädessä dialektisesti eikä metafyysillisesti, että luonto ei liiku
alinomaa, toistuvan ympyrän ikuisessa yksitoikkoisuudessa, vaan käy läpi
todellisen historian.
Tässä on mainittava
ennen kaikkea Darwin joka on antanut metafyysilliselle luonnonkäsitykselle
ankarimman iskun todistamalla, että koko nykyinen orgaaninen luonto, kasvit ja
eläimet ja niiden mukana myöskin ihminen, on miljoonia vuosia jatkuneen
kehitysprosessin tuote" (Friedrich Engels, Anti- Dühring).
Luonnehtien
dialektisen kehityksen siirtymiseksi määrällisistä muutoksista laadullisiin
muutoksiin Engels sanoo:
"Fysiikassa ...
on jokainen muutos määrän muuttumista laaduksi, kappaleessa itsessään olevan
tai siihen liitetyn paljouden määrällisen muuttumisen seuraus. Siten
esimerkiksi on ensi aluksi samantekevää, mikä on veden lämpöaste sen tippuvan
nestemäisen tilan suhteen; mutta sitten nestemäisen veden lämpömäärän
lisääntyessä tahi vähetessä saapuu kohta, jossa veden kiinnevoimatila vaihtuu
ja vesi muuttuu yhdessä tapauksessa höyryksi ja toisessa tapauksessa jääksi ...
Niinpä tarvitaan määrätty vähin virran vahvuus sähkölampun platinalangan
hehkumaan saattamiseksi; siten on jokaisella metallilla hehkumis- ja
sulamislämpönsä, siten on jokaisella nesteellä tunnetun paineen vallitessa
kiinteä jäätymä- ja kiehumapisteensä - mikäli välineemme tekevät meille
mahdolliseksi vastaavan lämmön aikaansaamisen; siten, lopuksi, on myös
jokaisella kaasulla kriisipisteensä, jossa paine ja jäähdytys tekevät sen
tippuvan nestemäiseksi... Niin sanotut fysiikan konstantit (yhdestä tilasta toiseen
muuttumisen pisteet - J. St.) eivät suurimmaksi osaksi ole muuta kuin
nimityksiä solmupisteille, joissa määrällinen (muutos) liikkeen lisääminen tahi
vähentäminen saa aikaan laadullisen muutoksen vastaavan kappaleen tilassa,
jossa siis määrä muuttuu laaduksi" (sama).
Siirtyen edelleen
kemiaan Engels jatkaa:
”Kemiaa voidaan
nimittää tieteeksi kappaleiden muuttuneen määrällisen kokoonpanon johdosta
tapahtuneista laadullisista muutoksista. Tämän tiesi jo Hegelkin...
Esimerkiksi happi:
jos kolme atomia yhdistyy molekyyliksi tavanomaisen kahden asemesta, niin
saamme otsonin, aineen, joka on hajultaan ja vaikutukseltaan hyvin selvästi
erilainen kuin tavallinen happi. Ja entä sitten ne erilaiset suhteet, joissa
happi yhdistyy typpeen tahi rikkiin ja joista jokainen muodostaa kaikista
toisista laadullisesti erilaisen kappaleen!" (sama).
Lopuksi,
arvostellessaan Dühringiä, joka soimaa hurjasti Hegeliä ja samalla ottaa
salavihkaa tältä tunnetun väittämän siitä, että siirtyminen aistimattoman
maailman valtakunnasta aistimuksen valtakuntaan, epäorgaanisen maailman
valtakunnasta orgaanisen elämän valtakuntaan on hyppäys uuteen tilaan,
Engels sanoo:
"Tämähän on
kokonaan hegeliläinen mittasuhteiden solmulinja, jossa pelkkä määrällinen
lisäys tahi vähennys aiheuttaa määrättyjen solmupisteiden kohdalla laadullisen
hyppäyksen, esimerkiksi vettä lämmitettäessä ja jäähdytettäessä, jolloin
kiehumapiste ja jäätymäpiste ovat solmuja, joissa tapahtuu – normaalipaineen
vallitessa - hyppäys uuteen aineen olotilaan, jossa siis määrä muuttuu
laaduksi" (sama).
d) Päinvastoin kuin
metafysiikka, dialektiikka lähtee siitä, että luonnonesineille,
luonnonilmiöille ovat ominaisia sisäiset ristiriidat, sillä kaikilla niillä on
kielteinen ja myönteinen puolensa, menneisyytensä ja tulevaisuutensa, elämästä
eroavat ja kehittyvät aineksensa, että näiden vastakohtien taistelu, taistelu
vanhan ja uuden välillä, kuoleentuvan ja syntyvän välillä, elämästä eroavan ja
kehittyvän välillä, muodostaa kehitysprosessin sisäisen olemuksen, määrällisten
muutosten laadullisiksi muuttumisen sisäisen olemuksen.
Sen vuoksi
dialektinen metodi katsoo, että kehitysprosessi alemmasta ylempään ei tapahdu
ilmiöiden sopusointuisena kehityksenä, vaan esineille, ilmiöille ominaisten
ristiriitojen ilmenemisenä näiden ristiriitojen pohjalla vaikuttavien
vastakkaisten pyrkimysten "taisteluna".
"Dialektiikka
varsinaisessa mielessä", sanoo Lenin, "on ristiriidan tutkimista
esineiden omassa olemuksessa" (Lenin, "Filosofiset vihkot", s.
263). Ja edelleen: ”Kehitys on vastakohtien ’taistelua’.” (Lenin, XIII osa, s.
301.) Sellaiset ovat lyhyesti marxilaisen dialektisen metodin peruspiirteet.
Ei ole vaikea
ymmärtää, miten suunnaton merkitys on dialektisen metodin väittämien ulottamisella
yhteiskuntaelämän tutkimiseen, yhteiskuntahistorian tutkimiseen millainen
suunnaton merkitys on näiden väittämien soveltamisella yhteiskuntahistoriaan,
proletariaatin puolueen käytännölliseen toimintaan.
Jos maailmassa ei ole
eristettyjä ilmiöitä, jos kaikki ilmiöt ovat yhteydessä keskenään ja toinen
toisensa ehtoina, niin on selvää, että jokainen yhteiskuntajärjestelmä ja
jokainen yhteiskunnallinen liike historiassa on arvioitava, ei "ikuisen
oikeuden" tahi jonkun muun ennakolta hyväksytyn aatteen mukaisesti, kuten
historioitsijat usein tekevät; vaan niiden ehtojen näkökannalta, jotka ovat
synnyttäneet tämän järjestelmän ja tämän yhteiskunnallisen liikkeen, ja joiden
kanssa ne ovat yhteydessä.
Orjanomistusjärjestelmä
on nykyisten ehtojen kannalta katsoen mielettömyys, luonnonvastainen tyhmyys.
Orjanomistusjärjestelmä
on hajoavan alkuperäisen yhteisöjärjestelmän oloissa täysin ymmärrettävä ja
lainmukainen ilmiö, koska se merkitsee askelta eteenpäin alkuperäiseen
yhteisöjärjestelmään verraten.
Porvarillis-demokraattisen
tasavallan vaatimus oli tsarismin ja porvarillisen yhteiskunnan olosuhteiden
vallitessa sanokaamme vuonna 1905 Venäjällä, täysin ymmärrettävä, oikea ja
vallankumouksellinen vaatimus, sillä porvarillinen tasavalta merkitsi silloin
askelta eteenpäin. Porvarillis- demokraattisen tasavallan vaatimus nykyisten
ehtojemme vallitessa Neuvostoliitossa on mieletön ja vastavallankumouksellinen
vaatimus, sillä porvarillinen tasavalta on Neuvostotasavaltaan verraten askel
taaksepäin.
Kaikki riippuu
ehdoista, paikasta ja ajasta. On ymmärrettävää, että ilman sellaista
historiallista suhtautumista yhteiskunnallisiin ilmiöihin historiatieteen
olemassaolo ja kehitys on mahdotonta, sillä vain sellainen suhtautuminen
vapauttaa historiatieteen sen muuttumisesta satunnaisuuksien kaaokseksi ja mitä
mielettömimpien virheiden röykkiöksi.
Edelleen. Jos maailma
on katkeamattomassa liikkeessä ja kehityksessä, jos vanhan kuoleentuminen ja
uuden kasvaminen on luonnon laki, niin on selvää, ettei ole enää olemassa
"järkkymättömiä" yhteiskuntaoloja, yksityisomistuksen ja riiston
"ikuisia periaatteita", talonpoikien tilanherrojen valtaan
alistamisen, työläisten kapitalistien valtaan alistamisen "ikuisia
aatteita". Kapitalistinen järjestelmä voidaan siis korvata sosialistisella
kapitalistinen järjestelmä korvasi aikoinaan feodaalisen järjestelmän.
Ei ole siis
suuntauduttava niihin yhteiskuntakerroksiin, jotka eivät enää kehity, vaikka ne
muodostavatkin nykyhetkellä vallitsevan voiman, vaan niihin kerroksiin, jotka
kehittyvät, joilla on tulevaisuutta, vaikka ne eivät muodostakaan nykyhetkellä
vallitsevaa voimaa. Viime vuosisadan 80-luvulla (1880-luvulla, julkaisijan
huom.), marxilaisten narodnikkeja vastaan käymän taistelun kaudella,
proletariaatti oli Venäjällä mitättömänä vähemmistönä verraten väestön valtavan
enemmistön muodostaneeseen yksityistalonpoikaistoon.
Mutta proletariaatti
kehittyi luokkana, kun taas talonpoikaisto jakaantui luokkana Ja juuri siksi,
että proletariaatti kehittyi luokkana, marxilaiset suuntautuivat
proletariaattiin. Eivätkä he erehtyneet, sillä kuten tunnettua, proletariaatti
kasvoi sittemmin merkityksettömästä voimasta ensiluokkaiseksi historialliseksi
ja poliittiseksi voimaksi. Ollakseen siis erehtymättä politiikassa on
katsottava eteenpäin eikä taaksepäin.
Edelleen. Jos
hitaiden määrällisten muutosten vaihtuminen nopeiksi ja äkillisiksi
laadullisiksi muutoksiksi on kehityksen laki, niin on selvää, että sorrettujen
luokkien suorittamat vallankumoukselliset mullistukset muodostavat täysin
luonnollisen ja kiertämättömän ilmiön. Siirtymistä kapitalismista sosialismiin
ja työväenluokan vapauttamista kapitalistisesta sorrosta ei voida siis
toteuttaa hitailla muutoksilla, ei reformeilla, vaan ainoastaan kapitalistisen
järjestelmän laadullisella muutoksella, vallankumouksella. Ollakseen siis
erehtymättä politiikassa on oltava vallankumouksellinen eikä reformisti.
Edelleen. Jos kehitys
tapahtuu sisäisten ristiriitojen ilmenemisenä, vastakkaisten voimien
yhteentörmäyksenä näiden ristiriitojen pohjalla, näiden ristiriitojen
voittamiseksi, niin on selvää, että proletariaatin luokkataistelu on täysin
luonnollinen ja kiertämätön ilmiö. Ei ole siis hämättävä kysymystä
kapitalistisen järjestelmän ristiriidoista, vaan paljastettava ne ja tuotava ne
julki, ei tukahdutettava luokkataistelua, vaan käytävä sitä loppuun asti.
Ollakseen siis
erehtymättä politiikassa on harjoitettava leppymätöntä proletaarista
luokkapolitiikkaa eikä reformistista proletariaatin ja porvariston etujen
sopusoinnun politiikkaa, eikä myöskään kapitalismin sosialismiksi
"kasvamisen" luokkasovittelupolitiikkaa.
Sellainen on
marxilainen yhteiskuntahistoriaan. dialektinen metodi, jos sitä sovelletaan
yhteiskuntaelämään, Mitä tulee marxilaiseen filosofiseen materialismiin, niin
se on perustaltaan suoranaisesti vastakkainen filosofiselle idealismille.
2) Marxilaista
filosofista materialismia luonnehtivat seuraavat peruspiirteet:
a) Päinvastoin kuin
idealismi, joka pitää maailmaa "absoluuttisen aatteen",
"maailmanhengen", "tajunnan" ruumiillistumana, Marxin
filosofinen materialismi lähtee siitä, että maailma on luonteeltaan
materiaalinen (aineellinen), että moninaiset ilmiöt maailmassa ovat liikkuvan
materian eri muotoja, että ilmiöiden keskinäinen yhteys ja keskinäinen
riippuvaisuus, minkä dialektinen metodi toteaa, ovat liikkuvan materian
kehityksen lainmukaisuuksia, että maailma kehittyy materian liikunnan lakien
mukaan eikä kaipaa minkäänlaista "maailmanhenkeä".
"Materialistinen
maailmankatsomus", sanoo Engels, "merkitsee yksinkertaisesti luonnon
ymmärtämistä sellaisena, kuin se esiintyy, ilman minkäänlaisia vieraita
lisäyksiä" (Friedrich Engels, Käsikirjoitus teokseen "Ludwig
Feuerbach ja saksalaisen klassillisen filosofian loppu").
Kosketellen antiikin
filosofin Herakleitoksen materialistista katsantokantaa, jonka mukaan
"maailma, kaikkiyhteys, ei ole minkään jumalan eikä ihmisen luoma, vaan on
ollut, on ja tulee olemaan ikuisesti elävä tuli, joka määrän mukaan syttyy ja
määrän mukaan sammuu", Lenin huomauttaa: "Erittäin hyvä dialektisen
materialismin alkeiden esitys" (Lenin, "Filosofiset vihkot", s.
313).
b) Päinvastoin kuin
idealismi, joka väittää, että todellisesti on olemassa vain meidän tajuntamme,
että aineellinen maailma, olevainen, luonto on olemassa vain meidän
tietoisuudessamme, aistimuksissamme, mielteissämme, käsitteissämme.
Marxilainen
filosofinen materialismi lähtee siitä, että materia, luonto, olevainen on
objektiivista todellisuutta, mikä on olemassa tietoisuuden ulkopuolella ja
siitä riippumatta, että materia on ensisijainen, koska se on aistimusten
mielteiden, tietoisuuden lähteenä, ja tajunta toissijainen, se on johdannainen,
koska se on materian heijastusta, olevaisen heijastusta, että ajattelu on
kehityksessään korkean täydellisyysasteen saavuttaneen materian tuote,
nimittäin aivojen tuote, ja aivot ovat ajattelun elin, että sen vuoksi ei saa
erottaa ajattelua materiasta, jos ei mieli joutua karkeaan virheeseen.
"Koko filosofian
suurin kysymys", sanoo Engels; "on kysymys ajattelun suhteesta
olemiseen, hengen suhteesta luontoon... Sen mukaisesti, miten vastasivat tähän
kysymykseen, jakaantuivat filosofit kahteen suureen leiriin. Ne, jotka
väittivät hengen olleen olemassa ennen luontoa... muodostivat idealismin
leirin. Toiset, jotka pitivät luontoa alkuperäisenä, kuuluivat materialismin
eri koulukuntiin" (K: Marx, Valitut teokset, I osa, s. 434-435, saks.
painos).
Ja edelleen:
"Aineellinen,
aistein havaittava maailma, johon me itse kuulumme, on ainoa todellinen...
Tietoisuutemme ja ajattelumme, niin yliaistilliselta kuin se näyttäneekin, on
aineellisen, ruumiillisen elimen, aivojen tuotetta... Materia ei ole hengen
tuote, vaan henki on itse vain materian korkein tuote" (sama, s. 439).
Kosketellen kysymystä
materiasta ja ajattelusta Marx sanoo: "Ajatusta ei voida erottaa
materiasta, joka ajattelee. Materia on kaikkien muutosten subjekti" (sama,
s. 450).
Luonnehtiessaan
marxilaista filosofista materialismia Lenin sanoo:
"Materialismi
tunnustaa yleensä objektiivisesti todellisen olevaisen (materian), joka on
riippumaton tietoisuudesta, aistimuksesta, kokemuksesta... Tietoisuus... on
ainoastaan olevaisen heijastusta, parhaimmassa tapauksessa sen likipitäen,
oikeaa (adekvaattista, ihanteellisen tarkkaa) heijastusta" (Lenin, XIII
osa, s. 266-267).
Ja edelleen:
- "Materiaa on
se, mikä vaikuttaessaan meidän aistielimiimme synnyttää aistimuksen; materia on
meille aistimuksessa annettu objektiivinen todellisuus... Materia, luonto,
olevainen, fyysinen on ensisijainen, ja henki, tietoisuus, aistimus, psyykkinen
on toissijainen" (sama, s. 119-120). - "Maailmankuva on kuva siitä,
miten materia liikkuu ja miten ’materia ajattelee’.” (sama, s. 288). -
"Aivot ovat ajattelun elin" (sama, s. 125).
c) Päinvastoin kuin
idealismi, joka kieltää maailman ja sen lainmukaisuuksien tiedostamisen
mahdollisuuden, ei usko tietojemme todenperäisyyteen eikä tunnusta
objektiivista totuutta, vaan jonka mukaan maailma on täynnä "olioita
itsessään", joita tiede ei voi tiedostaa koskaan – marxilainen filosofinen
materialismi sitä vastoin lähtee siitä, että maailma ja sen lainmukaisuudet
ovat täysin tiedostettavissa, että kokemuksen ja käytännön tarkistamat tietomme
luonnonlaeista ovat todenperäisiä tietoja, joilla on objektiivisten totuuksien
merkitys, että maailmassa ei ole olioita, joiden tiedostaminen on mahdotonta,
vaan on ainoastaan olioita, joita ei vielä ole tiedostettu ja jotka tullaan
löytämään ja tiedostamaan tieteen ja käytännön voimilla.
Arvostellessaan
Kantin ja muiden idealistien väittämää maailman tiedostamisen mahdottomuudesta
ja "olioista itsessään", joita on mahdotonta tiedostaa, ja
puolustaessaan materialismin tunnettua väittämää tietojemme todenperäisyydestä.
Engels kirjoittaa:
"Nämä, kuten
kaikki muutkin filosofiset päähänpistot kumoaa parhaiten käytäntö. Nimittäin
kokeilu ja teollisuus. Jos me voimme todistaa oikeaksi käsityksemme jostakin
luonnonilmiöistä sillä, että itse teemme sen, valmistamme sen omista
edellytyksistään ja panemme sen kaiken lisäksi palvelemaan meidän
tarkoituksiamme, niin Kantin tavoittamaton ’olio itsessään’ on mennyttä.
Kasveissa ja eläinten
ruumiissa syntyneet kemialliset aineet pysyivät sellaisina ’olioina itsessään’
siihen asti, kunnes orgaaninen kemia alkoi valmistaa niitä yhden toisensa jälkeen;
siten tuli ’oliosta itsessään’ olio meitä varten, kuten esimerkiksi värimataran
väriaine, alitsariini, jota emme ota enää pellolla kasvatetun värimataran
juurista vaan valmistamme sitä paljon halvemmalla ja yksinkertaisemmin
kivihiilitervasta.
Kopernikuksen
aurinkokuntajärjestelmä oli kolmensadan vuoden aikana hypoteesi, josta voitiin
lyödä vetoa sata, tuhannen, kymmenentuhatta yhtä vastaan, mutta kuitenkin vasta
hypoteesi; mutta kun Leverrier tämän järjestelmän tarjoamien todisteiden
nojalla ei laskenut ainoastaan erään tuntemattoman kiertotähden olemassaolon
välttämättömyyttä, vaan vieläpä paikankin, missä tämän kiertotähden taivaalla
pitäisi sijaita, ja kun Galle sitten todellakin löysi tämän kiertotähden, niin
Kopernikuksen järjestelmä oli todistettu" (K. Marx, Valitut teokset, I
osa, s. 436-437, saks. painos).
Syyttäessään
Bogdanovia, Basarovia, Jushkevitshia ja muita Machin kannattajia fideismistä
(taantumuksellinen teoria, joka asettaa uskon tieteen edelle) ja puolustaessaan
materialismin tunnettua väittämää siitä, että tieteelliset tietomme luonnossa
esiintyvistä lainmukaisuuksista ovat todenperäisiä, että tieteen lait ovat
objektiivista totuutta,
Lenin sanoo:
"Nykyaikainen
fideismi ei lainkaan hylkää tiedettä; se hylkää vain tieteen ’kohtuuttomat
vaatimukset’, nimenomaan vaatimuksen tulla tunnustetuksi objektiiviseksi
totuudeksi.
Jos on olemassa
objektiivinen totuus (kuten materialistit ajattelevat), jos jo luonnontiede
yksinään heijastaessaan ulkomaailmaa ihmisen ’kokemuksessa’, pystyy antamaan
meille objektiivisen totuuden, niin kaikenlainen fideismi tulee ehdottomasti
hyljätyksi" (Lenin, XIII osa, s. 102).
Sellaiset ovat
lyhyesti esitettynä marxilaisen filosofisen materialismin luonteenomaiset
piirteet.
On helppo ymmärtää,
miten valtava merkitys on filosofisen materialismin perusajatusten
ulottamisella yhteiskuntaelämän tutkimiseen, yhteiskuntahistorian tutkimiseen,
miten valtava merkitys on näiden perusajatusten soveltamisella yhteiskunnan
historiaan, proletariaatin puolueen käytännölliseen toimintaan.
Jos luonnonilmiöiden
yhteys ja niiden keskinäinen riippuvaisuus ovat luonnon kehityksen
lainmukaisuuksia, niin siitä johtuu, että yhteiskuntaelämän ilmiöiden yhteys ja
keskinäinen riippuvaisuus eivät myöskään ole satunnainen seikka, vaan
yhteiskunnan kehityksen lainmukaisuutta.
Yhteiskuntaelämä,
yhteiskunnan historia lakkaa siis olemasta ”sattumien" kasautuma, sillä
yhteiskunnan historiasta tulee yhteiskunnan lainmukainen kehitys, yhteiskunnan
historian tutkiminen muuttuu tieteeksi. Proletariaatin puolueen käytännöllisen
toiminnan ei siis pidä perustua "etevien henkilöiden" hyviin
toivomuksiin eikä "järjen", ''yleisen moraalin" yms.
vaatimuksiin, vaan yhteiskuntakehityksen lainmukaisuuksiin, näiden
lainmukaisuuksien tutkimiseen.
Edelleen. Jos maailma
on tiedottavissa ja tietomme luonnon kehityslaeista ovat todenperäisiä tietoja,
joilla on objektiivisen totuuden merkitys, niin siitä seuraa, että
yhteiskuntaelämä, yhteiskunnan kehitys on myöskin tiedottavissa, ja tieteen esittämät
tiedot yhteiskunnan kehityslaeista ovat todenperäisiä tietoja, joilla on
objektiivisten totuuksien merkitys.
Tiede yhteiskunnan
historiasta voi siis, huolimatta yhteiskuntaelämän ilmiöiden kaikesta
monimutkaisuudesta, tulla samanlaiseksi täsmälliseksi tieteeksi kuin,
sanokaamme, biologia, se voi tulla kykeneväksi käyttämään yhteiskunnan
kehityslakeja käytännöllistä soveltamista varten.
Proletariaatin
puolueet eivät siis saa käytännöllisessä toiminnassaan pitää ohjeenaan
minkäänlaisia satunnaisia vaikutteita, vaan yhteiskunnan kehityslakeja, näistä
laeista tehtyjä käytännöllisiä johtopäätöksiä. Sosialismi muuttuu siis
ihmiskunnan paremman tulevaisuuden unelmasta tieteeksi. Tieteen ja
käytännöllisen toiminnan yhteyden, teorian ja käytännön yhteyden, niiden
yhtenäisyyden täytyy siis tulla proletariaatin puolueen johtotähdeksi.
Edelleen. Jos luonto,
olevainen, aineellinen maailma on ensisijainen, ja tietoisuus, ajattelu
toissijainen, johdannainen, jos aineellinen maailma on ihmisten tietoisuudesta
riippumatta olemassaolevaa objektiivista todellisuutta ja tietoisuus on tämän
objektiivisen todellisuuden heijastusta, niin siitä seuraa, että myöskin
yhteiskunnan aineellinen elämä, sen oleminen, on ensisijainen ja sen henkinen
elämä toissijainen, so. johdannainen, että yhteiskunnan aineellinen elämä on
ihmisten tahdosta riippumatta olemassaolevaa objektiivista todellisuutta ja
yhteiskunnan henkinen elämä on tämän objektiivisen todellisuuden kuvastusta,
olevaisen kuvastusta.
Yhteiskunnan henkisen
elämän muodostumisen lähdettä, yhteiskunnallisten aatteiden,
yhteiskuntateorioiden, poliittisten katsomusten ja poliittisten laitosten
syntymisen lähdettä ei siis ole etsittävä itse aatteista, teorioista,
katsomuksista ja poliittisista laitoksista, vaan yhteiskunnan aineellisen
elämän ehdoista, yhteiskunnan olemisesta, jonka kuvastusta nämä aatteet,
teoriat, katsomukset yms. ovat.
Jos siis
yhteiskuntahistorian eri kausilla havaitaan erilaisia yhteiskunnallisia
aatteita, teorioita, katsomuksia ja poliittisia laitoksia, jos
orjanomistusjärjestelmän vallitessa tapaamme yksiä yhteiskunnallisia aatteita,
teorioita, katsomuksia ja poliittisia laitoksia, feodalismin vallitessa toisia
ja kapitalismin vallitessa kolmansia, niin tätä ei selitä itse aatteiden,
teorioiden, katsomusten ja poliittisten laitosten "luonto" eikä
"ominaisuus"; vaan yhteiskunnan aineellisen elämän erilaiset ehdot
yhteiskuntakehityksen eri kausilla.
Sellainen kuin on
yhteiskunnan oleminen, sellaisia kuin ovat yhteiskunnan aineellisen elämän
ehdot, sellaisia ovat sen aatteet, teoriat, poliittiset katsomukset ja
poliittiset laitokset.
Tämän yhteydessä Marx
sanoo:
"Ei ihmisen
tajunta määrää heidän olemistaan vaan päinvastoin heidän olemisensa määrää
heidän tajuntansa" (K. Marx; Valitut teokset, 1 osa, s. 359, saks.
painos).
Ollakseen siis
erehtymättä politiikassa ja joutumatta tyhjänpäiväisten haaveilijoiden asemaan
proletariaatin puolueen ei ole lähdettävä toiminnassaan abstraktisista
"ihmisjärjen periaatteista", vaan yhteiskunnan aineellisen elämän
konkreettisista ehdoista, jotka ovat yhteiskuntakehityksen ratkaiseva voima, ei
"suurmiesten" hyvistä toivomuksista, vaan yhteiskunnan aineellisen
elämän kehityksen todellisista tarpeista.
Utopistien, heidän
joukossaan narodnikkien, anarkistien ja eserrien kaatumisen selittää muun
muassa se, että he eivät tunnustaneet yhteiskunnan aineellisen elämän ehtojen
ensiarvoista osaa yhteiskunnan kehityksessä ja langeten idealismiin, eivät
rakentaneet käytännöllistä toimintaansa yhteiskunnan aineellisen elämän kehityksen
tarpeiden perustalle, vaan niistä riippumatta ja vastoin niitä, todellisesta
yhteiskuntaelämästä irrallaanolevien "ihannesuunnitelmien" ja
"kaikki käsittävien luonnosten" perustalle. Marxismin-leninismin
voima ja elinkykyisyys on siinä, että se nojaa käytännöllisessä toiminnassaan
juuri yhteiskunnan aineellisen elämän kehityksen tarpeisiin irrottautumatta
koskaan yhteiskunnan todellisesta elämästä.
Marxin sanoista ei
kuitenkaan seuraa, että yhteiskunnallisilla aatteilla, teorioilla, poliittisilla
katsomuksilla ja poliittisilla laitoksilla ei ole merkitystä yhteiskunnan
elämässä, että ne eivät vaikuta takaisin yhteiskunnan olemiseen, yhteiskunnan
aineellisten elämän ehtojen kehitykseen.
Me olemme puhuneet
tässä toistaiseksi yhteiskunnallisten aatteiden, teorioiden, katsomusten ja
poliittisten laitosten alkuperästä, niiden synnystä, siitä, että yhteiskunnan
henkinen elämä on yhteiskunnan aineellisten elämänehtojen heijastusta.
Mitä tulee
yhteiskunnallisten aatteiden, teorioiden, katsomusten ja poliittisten laitosten
merkitykseen, mitä tulee niiden osaan historiassa, niin historiallinen
materialismi ei suinkaan kiellä, vaan päinvastoin korostaa niiden suurta osaa
ja merkitystä yhteiskuntaelämässä, yhteiskuntahistoriassa.
Yhteiskunnallisia
aatteita ja teorioita on erilaisia. On vanhoja aatteita ja teorioita, jotka
ovat eläneet aikansa ja palvelevat elämästä eroavien yhteiskuntavoimien etuja.
Niiden merkitys on siinä, että ne jarruttavat yhteiskunnan kehitystä, sen
liikettä eteenpäin.
On uusia, edistyksellisiä
aatteita ja teorioita, jotka palvelevat yhteiskunnan edistyksellisten voimien
etuja. Niiden merkitys on siinä, että ne helpottavat yhteiskunnan kehitystä,
sen liikettä eteenpäin, ja ne saavat sitä suuremman merkityksen, mitä
täsmällisemmin ne heijastavat yhteiskunnan aineellisen elämän kehityksen
tarpeita. Uudet yhteiskunnalliset aatteet ja teoriat syntyvät vasta sen
jälkeen, kun yhteiskunnan aineellisen elämän kehitys on asettanut
yhteiskunnalle uusia tehtäviä.
Mutta sen jälkeen,
kun ne ovat syntyneet, ne muuttuvat mitä tehokkaimmaksi voimaksi, joka
helpottaa yhteiskunnan aineellisen elämän kehityksen asettamien uusien
tehtävien ratkaisua, helpottaa yhteiskunnan liikettä eteenpäin. Tässä juuri
näkyykin uusien aatteiden, uusien teorioiden, uusien poliittisten katsomusten
ja uusien poliittisten laitosten mitä suurin organisoiva, mobilisoiva ja
uudistava merkitys.
Uudet
yhteiskunnalliset aatteet ja teoriat syntyvätkin oikeastaan siksi, että ne ovat
välttämättömät yhteiskunnalle, että ilman niiden organisoivaa, mobilisoivaa ja
uudistavaa työtä yhteiskunnan aineellisen elämän kehityksen ratkaisuaan
odottavien tehtävien toteuttaminen on mahdotonta.
Synnyttyään
yhteiskunnan aineellisen elämän kehityksen asettamien uusien tehtävien
perustalla uudet yhteiskunnalliset aatteet ja teoriat raivaavat itselleen tien,
tulevat kansanjoukkojen omaisuudeksi, mobilisoivat niitä, järjestävät ne
elämästä eroavia yhteiskunnan voimia vastaan ja helpottavat sillä tavalla
yhteiskunnan aineellisen elämän kehitystä jarruttavien, elämästä eroavien
yhteiskuntavoimien kukistumista.
Siten
yhteiskunnalliset aatteet, teoriat ja poliittiset laitokset, synnyttyään
yhteiskunnan aineellisen elämän kehityksen, yhteiskunnallisen olemisen
kehityksen ratkaisuaan odottavien tehtävien perustalla, vaikuttavat sitten itse
yhteiskunnalliseen olemiseen, yhteiskunnan aineelliseen elämään, luoden
välttämättömät ehdot yhteiskunnan aineellisen elämän ratkaisuaan odottavien
tehtävien toteuttamiselle loppuun asti ja yhteiskunnan vastaisen kehityksen
mahdolliseksi tekemiselle.
Tämän yhteydessä Marx
sanoo:
"Teoriasta tulee
aineellinen voima silloin, kun se valtaa joukot" (K. Marx ja F. Engels,
Kootut teokset, I osa, s. 614, saks, painos).
Saadakseen siis
mahdollisuuden vaikuttaa yhteiskunnan aineellisen elämän ehtoihin ja jouduttaa
niiden kehitystä, jouduttaa niiden paranemista, proletariaatin puolueen täytyy
nojata sellaiseen yhteiskuntateoriaan, sellaiseen yhteiskunta-aatteeseen, joka
heijastaa oikein yhteiskunnan aineellisen elämän kehityksen tarpeita ja on sen
vuoksi kykenevä saamaan liikkeelle laajat kansanjoukot, kykenevä mobilisoimaan
ne ja perustamaan niistä proletaarisen puolueen suuren armeijan, joka on valmis
lyömään hajalle taantumukselliset voimat ja raivaamaan tien yhteiskunnan edistyneimmille
voimille.
"Ekonomistien"
ja menshevikkien kaatumisen selittää muun muassa se, että he eivät tunnustaneet
edistyneimmän aatteen mobilisoivaa, organisoivaa ja uudistavaa osaa, vaan
langeten vulgääriin materialismiin supistivat tämän osan melkein nollan
arvoiseksi, tuomitsivat siis puolueen passiivisuuteen, kitumaan.
Marxismin-leninismin
voima ja elinkykyisyys on siinä, että se nojaa edistyneimpään teoriaan,
heijastaa oikein yhteiskunnan aineellisen elämän kehityksen tarpeita, kohottaa
teorian sille kuuluvaan arvoon ja pitää velvollisuutenaan käyttää loppuun asti
hyväkseen sen mobilisoivaa, organisoivaa ja uudistavaa voimaa.
Siten ratkaisee
historiallinen materialismi kysymyksen yhteiskunnallisen olemisen ja
yhteiskunnallisen tajunnan välisestä suhteesta, yhteiskunnan aineellisen elämän
kehityksen ehtojen ja henkisen elämän kehityksen välisestä suhteesta.
Jää selvitettäväksi
kysymys: mitä tarkoitetaan historiallisen materialismin näkökannalta
"yhteiskunnan aineellisen elämän ehdoilla”, jotka määräävät viimekädessä
yhteiskunnan piirteet, sen aatteet, katsomukset, poliittiset laitokset jne.
Todellakin, mitä ovat nämä "yhteiskunnan aineellisen elämän ehdot",
millaiset ovat niiden luonteenomaiset piirteet?
On epäilemätöntä,
että "yhteiskunnan aineellisen elämän ehtojen" käsitteeseen kuuluu
ennen kaikkea yhteiskuntaa ympäröivä luonto, maantieteellinen ympäristö, joka
on yksi yhteiskunnan aineellisen elämän välttämättömiä ja vakituisia ehtoja ja
vaikuttaa tietenkin yhteiskunnan kehitykseen.
Millainen on
maantieteellisen ympäristön osuus yhteiskunnan kehityksessä? Eikö
maantieteellinen ympäristö ole se päävoima, joka määrää yhteiskunnan piirteet,
ihmisten yhteiskunnallisen järjestelmän luonteen, siirtymisen järjestelmästä
toiseen? Historiallinen materialismi vastaa tähän kysymykseen kieltävästi.
Maantieteellinen
ympäristö on kiistattomasti yksi yhteiskunnan kehityksen vakituisia ja
välttämättömiä ehtoja ja se vaikuttaa tietenkin yhteiskunnan kehitykseen, se
jouduttaa tahi hidastuttaa yhteiskunnan kehityksen kulkua. Mutta sen vaikutus
ei ole määräävä, koska yhteiskunnan muutokset ja kehitykset tapahtuvat
verrattomasti nopeammin kuin maantieteellisen ympäristön muutokset ja kehitys.
Kolmen tuhannen
vuoden kuluessa Euroopassa on ennättänyt poistua näyttämöltä kolme erilaista
yhteiskuntajärjestelmää: alkuperäinen yhteisöjärjestelmä,
orjanomistusjärjestelmä, feodaalinen järjestelmä, ja Euroopan itäosassa,
Neuvostoliitossa on
poistunut näyttämöltä neljäkin yhteiskuntajärjestelmää. Saman ajan kuluessa
eivät maantieteelliset ehdot kuitenkaan ole muuttuneet joko lainkaan tahi ovat
muuttuneet niin vähäisessä määrässä, että maantiede kieltäytyy puhumastakin
siitä. Se onkin ymmärrettävää. Edes jonkunkaan verran huomattaviin
maantieteellisen ympäristön muutoksiin tarvitaan miljoonia vuosia, kun taas
ihmisten yhteiskunnallisen järjestelmän mitä suurimpiin muutoksiin riittää
muutama sata tahi pari tuhatta vuotta.
Mutta tästä seuraa,
että maantieteellinen ympäristö ei voi olla yhteiskunnan kehityksen pääsyynä,
määräävänä syynä, sillä se, mikä jää melkein muuttumattomaksi kymmenien
tuhansien vuosien kuluessa, ei voi olla kehityksen pääsyynä sille, minkä
perinpohjaisiin muutoksiin tarvitaan satoja vuosia.
On edelleen
epäilemätöntä, että myöskin väestön lisääntyminen, jokin määrätty väestötiheys,
sisältyy "yhteiskunnan aineellisen elämän ehtojen" käsitteeseen,
sillä ihmiset muodostavat yhteiskunnan aineellisen elämän ehtojen
välttämättömän aineksen, ja ilman määrätyn ihmisten minimimäärän olemassaoloa ei
voi olla minkäänlaista yhteiskunnan aineellista elämää.
Eikö väestön
lisääntyminen ole se päävoima, joka määrää ihmisten yhteiskunnallisen
järjestelmän luonteen? Historiallinen materialismi vastaa tähänkin kysymykseen
kieltävästi.
Väestön lisääntymisellä
on tietenkin vaikutusta yhteiskunnan kehitykseen, se helpottaa tahi hidastuttaa
yhteiskunnan kehitystä, mutta se ei voi olla yhteiskunnan kehityksen päävoima
ja sen vaikutus yhteiskunnan kehitykseen ei voi olla määräävä, koska väestön
lisääntyminen sinänsä ei anna avainta sen seikan selittämiseksi, miksi jonkun
yhteiskuntajärjestelmän tilalle tulee juuri joku määrätty uusi järjestelmä eikä
mikään muu, miksi alkuperäisen yhteisöjärjestelmän tilalle tulee juuri
orjanomistusjärjestelmä, orjanomistusjärjestelmän tilalle feodaalinen,
feodaalisen tilalle porvarillinen eikä mikään muu järjestelmä.
Jos väestön
lisääntyminen olisi yhteiskunnan kehityksen määräävä voima, niin suuremman
väestötiheyden täytyisi pakostakin synnyttää vastaavasti korkeammantyyppinen
yhteiskuntajärjestelmä. Tosiasiassa tätä ei kuitenkaan ole havaittavissa.
Kiinassa on
väestötiheys neljä kertaa suurempi kuin Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa, mutta
Yhdysvallat ovat yhteiskunnallisen kehityksen kannalta katsoen korkeammalla
kuin Kiina, sillä Kiinassa vallitsee yhä vieläkin puolifeodaalinen järjestelmä,
kun taas Yhdysvallat ovat jo aikaa sitten saavuttaneet kapitalismin korkeimman
kehitysasteen.
Belgiassa on
väestötiheys 19 kertaa suurempi kuin Yhdysvalloissa ja 26 kertaa suurempi kuin
Neuvostoliitossa ja kuitenkin ovat Yhdysvallat korkeammalla kuin Belgia
yhteiskunnallisen kehityksen kannalta katsoen, ja Neuvostoliitosta on Belgia
jäänyt jälkeen kokonaisen historiallisen aikakauden, sillä Belgiassa vallitsee
kapitalistinen järjestelmä, kun taas Neuvostoliitto on jo tehnyt lopun
kapitalismista ja pystyttänyt sosialistisen järjestelmän.
Mutta tästä seuraa,
että väestön lisääntyminen ei ole eikä voi alla yhteiskunnan kehityksen
päävoima, joka määrää yhteiskuntajärjestelmän luonteen, yhteiskunnan piirteet.
Mikä niin ollen on
sitten yhteiskunnan aineellisen elämän ehtojen systeemissä se päävoima, joka
määrää yhteiskunnan piirteet, yhteiskuntajärjestelmän luonteen, yhteiskunnan
kehityksen järjestelmästä toiseen?
Historiallinen
materialismi pitää sellaisena voimana ihmisten olemassaololle välttämättömien
elämän ylläpitovälineiden hankkimistapaa, aineellisten hyödykkeiden –
yhteiskunnan elämälle ja kehittymiselle välttämättömien ravinnon, vaatteiden,
jalkineiden, asuntojen, polttoaineen, tuotantovälineiden yms. - tuotantotapaa.
Elämiseen tarvitaan
ravintoa, vaatteita, jalkineita, asunto, polttoainetta yms. Näiden aineellisten
hyödykkeiden saamiseksi on tuotettava ne, mutta jotta niitä voitaisiin tuottaa,
täytyy olla työvälineitä, joiden avulla ihmiset tuottavat ravintoa, vaatteita,
jalkineita, asuntoja, polttoainetta yms. Täytyy osata tuottaa nämä välineet, on
osattava käyttää hyväkseen näitä välineitä.
Työvälineet, joiden
avulla aineelliset hyödykkeet tuotetaan, ihmiset, jotka panevat työvälineet
käyntiin, ja suorittavat aineellisten hyödykkeiden tuotannon, kun heillä on
määrätty tuotannollinen kokemus ja työtottumus - kaikki nämä ainekset
muodostavat yhdessä yhteiskunnan tuotantovoimat.
Mutta tuotantovoimat
muodostavat vain tuotannon yhden puolen, tuotantotavan yhden puolen, joka
ilmaisee ihmisten suhteen aineellisten hyödykkeiden tuottamiseen käytettyihin
esineisiin ja luonnonvoimiin. Toisen puolen tuotannossa, toisen puolen
tuotantotavasta muodostavat ihmisten suhteet toisiinsa tuotantoprosessissa,
ihmisten tuotantosuhteet.
Ihmiset eivät käy
taistelua luontoa vastaan eivätkä käytä luontoa hyväkseen aineellisten
hyödykkeiden tuottamiseksi eristettyinä toisistaan, eivät toisistaan irrallaan
olevina yksilöinä, vaan yhdessä, ryhmittäin, yhteiskunnittain. Sen vuoksi
tuotanto on aina ja kaikkien ehtojen vallitessa yhteiskunnallista tuotantoa.
Toteuttaessaan
aineellisten hyödykkeiden tuotantoa ihmiset ryhtyvät keskenään määrättyihin
suhteisiin tuotannossa, määrättyihin tuotantosuhteisiin. Nämä suhteet voivat
olla riistosta vapaiden ihmisten yhteistyön ja keskinäisen avun suhteita, ne
voivat olla herruus- ja alamaisuussuhteita, ne voivat lopuksi olla tuotantosuhteiden
yhdestä muodosta toiseen muotoon siirtymisen suhteita. Mutta olkoonpa
tuotantosuhteilla mikä luonne tahansa, ne ovat - aina ja kaikkien järjestelmien
vallitessa - samanlainen välttämätön tuotannon aines kuin yhteiskunnan
tuotantovoimatkin.
"Tuotannossa",
sanoo Marx,
"eivät ihmiset
vaikuta yksinomaan luontoon, vaan myöskin toisiinsa. He tuottavat vain
toimimalla määrätyllä tavalla yhdessä ja vaihtamalla keskenään toimintojaan.
Tuottaakseen he ryhtyvät määrättyihin yhteyksiin ja suhteisiin, keskenään, ja
vain näiden yhteiskunnallisten yhteyksien, ja suhteiden puitteissa tapahtuu
heidän vaikutuksensa luontoon, tapahtuu tuotanto" (K. Marx, Valitut
teokset, I osa, s. 261, saks. painos).
Tuotanto,
tuotantotapa käsittää siis niin yhteiskunnan tuotantovoimat kuin ihmisten
tuotantosuhteetkin, ollen siten niiden yhtenäisyyden ruumiillistuma
aineellisten hyödykkeiden tuotantoprosessissa. Yksi tuotannon erikoisuuksia on
se, että se ei koskaan jää pitkäksi aikaa samaan pisteeseen, vaan on aina,
muutos- ja kehitystilassa.
Muutokset
tuotantotavassa taas aiheuttavat kiertämättömästi koko yhteiskuntajärjestelmän,
yhteiskunnallisten aatteiden, poliittisten katsomusten ja poliittisten
laitosten muutoksen, aiheuttavat koko yhteiskunta- ja valtiomuodon uudelleenjärjestelyn.
Kehityksen eri asteilla ihmiset käyttävät erilaisia tuotantotapoja, tahi
yksinkertaisemmin sanoen, viettävät erilaista elämää.
Alkuperäisessä
yhteisössä on olemassa yksi tuotantotapa, orjuuden vallitessa toinen
tuotantotapa, feodalismin vallitessa kolmas tuotantotapa jne. Tämän mukaisesti
ihmisten yhteiskuntajärjestelmäkin, heidän henkinen elämänsä, heidän
katsomuksensa ja poliittiset laitoksensa ovat erilaisia. Sellainen kuin on
yhteiskunnan tuotantotapa, sellainen on itse yhteiskuntakin. Peruspiirteiltään
sellaiset ovat sen aatteet ja teoriat, poliittiset katsomukset ja laitokset.
Tahi
yksinkertaisemmin sanoen: - Sellainen kuin on ihmisten elämäntapa, sellainen on
heidän ajatustapansakin. Tämä merkitsee, että yhteiskunnan kehityksen historia
on ennen kaikkea tuotannon kehityksen historiaa, vuosisatojen kuluessa toinen
toisensa tilalle tulleiden tuotantotapojen historiaa, tuotantovoimien ja
ihmisten tuotantosuhteiden kehityksen historiaa.
Yhteiskunnan
kehityksen historia on samalla siis aineellisten hyödykkeiden tuottajien
historiaa, työtätekevien joukkojen historiaa tuotantoprosessin perusvoimina
olevien, yhteiskunnan olemassaololle välttämättömien aineellisten hyödykkeiden
tuotantoa harjoittavien työtätekevien joukkojen historiaa.
Historiatiede ei voi
siis enää, jos se haluaa olla todellinen tiede, rajoittaa yhteiskunnallisen
kehityksen historiaa kuninkaiden ja sotapäälliköiden tekoihin, valtakuntien
"valloittajien" ja "kukistajien" tekoihin, vaan sen täytyy
ennen kaikkea tutkia aineellisten hyödykkeiden tuottajien historiaa,
työtätekevien joukkojen historiaa, kansojen historiaa.
Yhteiskunnan lakien
tutkimisen avainta ei ole siis etsittävä ihmisten päistä, ei yhteiskunnan
katsomuksista ja aatteista, vaan yhteiskunnan kullakin historian kaudella
harjoittamasta tuotantotavasta, yhteiskunnan taloudesta.
Historiatieteen
kaikkein ensimmäisenä tehtävänä on siis yhteiskunnan tuotannon lakien,
tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden kehityksen lakien, taloudellisen
kehityksen lakien tutkiminen ja löytäminen. Proletariaatin puolueen täytyy
siis, jos se haluaa olla todellinen puolue, perehtyä ennen kaikkea tuotannon
kehityksen lakeihin, yhteiskunnan taloudellisen kehityksen lakeihin.
Ollakseen siis
erehtymättä politiikassa proletariaatin puolueen täytyy lähteä sekä ohjelmansa
laatimisessa että käytännöllisessä toiminnassaan ennen kaikkea tuotannon
kehityksen laeista, yhteiskunnan taloudellisen kehityksen laeista. Tuotannon
toinen erikoisuus on se, että sen muutokset ja kehitys alkavat aina
tuotantovoimien muutoksista ja kehityksestä, ennen kaikkea työvälineiden
muutoksista ja kehityksestä.
Tuotantovoimat ovat
näin ollen tuotannon liikkuvin ja vallankumouksellisin aines. Aluksi muuttuvat
ja kehittyvät yhteiskunnan tuotantovoimat, ja sitten muuttuvat näistä
muutoksista riippuen ja niitä vastaavasti ihmisten tuotantosuhteet, ihmisten
taloudelliset suhteet. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että tuotantosuhteet eivät
vaikuta tuotantovoimien kehitykseen ja että viimemainitut eivät ole
riippuvaisia ensin mainituista.
Kehittyessään
tuotantovoimien kehityksen mukaan, tuotantosuhteet vaikuttavat vuorostaan
tuotantovoimien kehitykseen jouduttaen tai hidastuttaen sitä. Tällöin on pantava
merkille, että tuotantosuhteet eivät voi jäädä liian pitkäksi aikaa jälkeen
tuotantovoimien kasvusta ja olla sen kanssa ristiriidassa, koska tuotantovoimat
voivat kehittyä täydessä määrin vain siinä tapauksessa, jos tuotantosuhteet
vastaavat tuotantovoimien luonnetta ja tilaa ja antavat mahdollisuuden
tuotantovoimien kehitykselle.
Sen vuoksi, jääköönpä
tuotantosuhteet kuinka kauas tahansa jälkeen tuotantovoimien kehityksestä, niin
niiden täytyy ennemmin tai myöhemmin tulla yhdenmukaisiksi – ja ne todella
tulevatkin yhdenmukaisiksi – tuotantovoimien kehitystason kanssa,
tuotantovoimien luonteen kanssa.
Päinvastaisessa
tapauksessa olisi tuloksena tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden yhtenäisyyden
perinpohjainen rikkoutuminen tuotantosysteemissä, tuotannon kokonaisuuden
särkyminen, tuotannon kriisi, tuotantovoimien tuhoutuminen.
Esimerkkinä
tuotantosuhteiden ja tuotantovoimien epäsuhteesta, esimerkkinä niiden välisestä
ristiriidasta ovat talouspulat kapitalistimaissa, joissa tuotantovälineiden
yksityiskapitalistinen omistus on huutavassa epäsuhteessa tuotantoprosessin
yhteiskunnalliseen luonteeseen, tuotantovoimien luonteeseen.
Tämän epäsuhteen
seurauksena ovat tuotantovoimien tuhoutumiseen johtavat talouspulat, jolloin
itse tämä epäsuhde muodostaa taloudellisen perustan yhteiskunnalliselle
vallankumoukselle, jonka tehtävänä on nykyisten tuotantosuhteiden hävittäminen
ja uusien, tuotantovoimien luonnetta vastaavien tuotantosuhteiden luominen.
Ja päinvastoin,
esimerkkinä tuotantosuhteiden ja tuotantovoimien luonteen täydellisestä
yhdenmukaisuudesta on sosialistinen kansantalous Neuvostoliitossa, jossa
tuotantovälineiden yhteiskunnallinen omistus vastaa täysin tuotantoprosessin
yhteiskunnallista luonnetta ja jossa ei sen tähden ole taloudellisia pulia eikä
tuotantovoimien tuhoamista.
Tuotantovoimat eivät
siis ole vain tuotannon liikkuvin ja vallankumouksellisin aines. Ne ovat
samalla tuotannon kehityksen määräävä aines. Sellaiset kuin ovat
tuotantovoimat, sellaisten täytyy olla tuotantosuhteidenkin.
Jos tuotantovoimien
tila vastaa kysymykseen, millaisilla työvälineillä ihmiset tuottavat heille
välttämättömät aineelliset hyödykkeet, niin tuotantosuhteiden tila vastaa jo
toiseen kysymykseen: kenen hallussa ovat tuotantovälineet (maa, metsät, vedet,
maan uumenissa olevat luonnonrikkaudet, raaka- aineet, työvälineet,
tuotantorakennukset, liikenne- ja yhdysvälineet jne.), kenen hallussa ovat
tuotantovälineet, koko yhteiskunnan hallussa vaiko yksityisten henkilöiden,
ryhmien ja luokkien hallussa, jotka käyttävät niitä muiden ihmisten, ryhmien ja
luokkien riistämiseksi.
Tuotantovoimien
kehityksen kaavallinen kuva muinaisajoista meidän päiviimme saakka on
seuraavanlainen.
Siirtyminen karkeista
kivisistä työkaluista jouseen ja nuoleen ja siirtyminen tämän yhteydessä
metsästykseen perustuvasta elämäntavasta eläinten kesyttämiseen ja
alkuperäiseen karjanhoitoon; siirtyminen kivisistä työkaluista metallisiin
työkaluihin (rautakirves, rautavannaksinen, aura yms.) ja siirtyminen sitä
vastaavasti kasvien hoitamiseen ja maanviljelykseen; aineen muokkaukseen
käytettyjen metallisten työkalujen edelleen parantaminen, siirtyminen
pajapalkeiden käyttöön, siirtyminen saven valuuseen ja sitä vastaavasti
käsityön kehittäminen, käsityön erottaminen maanviljelyksestä, itsenäinen
käsityö- ja sitten manufaktuurituotannon kehittäminen; siirtyminen
käsityöläistyökaluista koneisiin ja käsityömanufaktuurituotannon muuttuminen
koneteollisuudeksi; siirtyminen koneiden systeemiin ja nykyisen
koneellistutetun suurteollisuuden ilmestyminen - sellainen on, vaikka ei
läheskään täydellinen, kuva yhteiskunnan tuotantovoimien kehityksestä
ihmiskunnan historian kuluessa.
Tällöin on
ymmärrettävää, että työvälineiden kehittämisen ja parantamisen ovat
suorittaneet ihmiset, jotka ovat olleet tekemisissä tuotannon kanssa, eikä sitä
ole suoritettu ihmisestä riippumatta - siis, yhdessä työvälineiden muuttumisen
ja kehityksen kanssa ovat muuttuneet ja kehittyneet ihmiset tuotantovoimien
tärkeimpänä aineksena, on muuttunut ja kehittynyt heidän tuotannollinen
kokemuksensa, heidän työtottumuksensa, heidän taitonsa käyttää työvälineitä
hyväkseen.
Yhteiskunnan
tuotantovoimien muuttumisen ja kehityksen mukaisesti ovat historian kuluessa
muuttuneet ja kehittyneet ihmisten tuotantosuhteet, heidän taloudelliset
suhteensa.
Historia tuntee
tuotantosuhteiden viisi perustyyppiä:
Alkuperäisen
yhteisön, orjanomistuksellisen, feodaalisen, kapitalistisen ja sosialistisen.
Alkuperäisen yhteisöjärjestelmän vallitessa tuotantosuhteiden perustana on
tuotantovälineiden yhteiskunnallinen omistus. Tämä vastaa suurin piirtein
tuotantovoimien luonnetta sillä kaudella. Kiviset työkalut ja sen jälkeen
ilmestyneet jousi ja nuoli eivät tehneet yksilöille mahdolliseksi taistelua
luonnonvoimia ja petoeläimiä vastaan.
Kootakseen hedelmiä
metsästä, pyytääkseen kalaa vedestä, rakentaakseen jonkinlaisen asunnon on
ihmisten pakko työskennellä yhdessä, jolleivät halua joutua nälkäkuoleman,
petoeläinten tahi naapuriyhteisöjen uhreiksi. Yhteinen työ johtaa
tuotantovälineiden samoin kuin tuotannosta saatujen tuotteidenkin
yhteisomistukseen. Silloin ei ole vielä käsitystä tuotantovälineiden
yksityisomistuksesta, jollei oteta lukuun eräiden työvälineiden
henkilökohtaista omistusta, jotka samalla olivat puolustusvälineinä petoeläimiä
vastaan. Ei ole riistoa eikä luokkia.
Orjanomistusjärjestelmän
vallitessa on tuotantosuhteiden perustana orjanomistajan omistusoikeus
tuotantovälineisiin ja myöskin tuotannon työntekijään, orjaan, jonka
orjanomistaja voi myydä, ostaa ja tappaa kuten karjaa. Sellaiset
tuotantosuhteet vastaavat suurin piirtein tuotantovoimien tilaa tällä kaudella.
Kivisten työkalujen
asemesta ihmisillä oli nyt käytettävänään metalliset työkalut, karjanhoitoa ja
maanviljelystä tuntemattoman kurjan ja alkeellisen metsästystalouden tilalle
ilmestyivät karjanhoito, maanviljelys, käsityöt, sekä työnjako näiden
tuotantoalojen välillä, ilmestyi tuotteiden vaihdon mahdollisuus yksityisten
henkilöiden ja yhdyskuntien välillä, rikkauden kasaamisen mahdollisuus
muutamien harvojen käsiin, tuotantovälineiden todellinen kasaantuminen
vähemmistön haltuun, enemmistön alistamisen mahdollisuus vähemmistön valtaan ja
enemmistön jäsenten muuttaminen orjiksi.
Ei ole enää
yhteiskunnan kaikkien jäsenten yhteistä ja vapaata työtä tuotantoprosessissa,
vallitsee työtätekemättömien orjanomistajien riistämien orjien pakkotyö. Sen
vuoksi ei ole tuotantovälineiden enempää kuin tuotannosta saatujen
tuotteidenkaan yhteisomistusta. Sen tilalla on yksityisomistus.
Orjanomistaja on
ensimmäinen ja tärkein täysiarvoinen omistaja. Rikkaat ja köyhät, riistäjät ja
riistetyt, täysiä oikeuksia nauttivat ja oikeudettomat, heidän välillään ankara
luokkataistelu - sellainen on orjanomistusjärjestelmän kuva.
Feodaalisen
järjestelmän vallitessa on tuotantosuhteiden perustana feodaalinen
omistusoikeus tuotantovälineisiin ja epätäydellinen omistusoikeus tuotannon
työntekijään, maaorjaan, jota feodaaliherra ei voi enää tappaa, mutta jonka hän
voi myydä ja ostaa.
Feodaalisen
omistuksen rinnalla on olemassa talonpojan ja käsityöläisen yksilöllinen
omistusoikeus työkaluihin ja omaan, henkilökohtaiseen työhön perustuvaan
yksityistalouteensa nähden. Sellaiset tuotantosuhteet vastaavat suurin piirtein
tuotantovoimien tilaa tällä kaudella.
Raudansulatuksen ja
-jalostuksen edelleen paraneminen; rauta-auran ja kangaspuiden käytön
laajeneminen; maanviljelyksen, puutarhanhoidon, viininviljelyksen,
voinvalmistuksen edelleen kehittyminen; manufaktuuriyritysten ilmestyminen
käsityöverstaiden rinnalle - sellaiset ovat tuotantovoimien tilan luonteenomaiset
piirteet.
Uudet tuotantotavat
vaativat, että työntekijöillä olisi jonkinlaista aloitteellisuutta tuotannossa
ja työnhalua, omien etujensa vaatimaa harrastusta työhön.
Sen vuoksi
feodaaliherra hylkää orjan, jolla ei ole harrastusta työhön eikä minkäänlaista
aloitteellisuutta, ja on mieluummin tekemisissä maaorjan kanssa, jolla on oma
taloutensa, omat työvälineensä ja jolla on työhön omien etujensa vaatimaa
harrastusta, sillä se on hänelle välttämätön viljelläkseen maan ja maksaakseen
luontaisveron sadostaan feodaaliherralle.
Yksityisomistus
jatkaa tässä kehittymistään edelleen. Riisto on melkein yhtä ankaraa kuin
orjuudenkin vallitessa, se on vain hieman lieventynyt. Luokkataistelu
riistäjien ja riistettyjen välillä on feodaalijärjestelmän peruspiirre.
Kapitalistisen
järjestelmän vallitessa on tuotantosuhteiden perustana tuotantovälineiden
kapitalistinen omistus, jolloin puuttuu omistusoikeus tuotannon työntekijöihin:
Palkkatyöläisiin, joita kapitalisti ei voi tappaa eikä myydä, sillä he ovat
vapaita henkilökohtaisesta riippuvaisuudesta, mutta jotka ovat vailla
tuotantovälineitä ja joiden on pakko, välttääkseen kuolemaa, myydä
kapitalistille työvoimansa ja kantaa niskassaan riiston iestä.
Tuotantovälineiden
kapitalistisen omistuksen rinnalla on olemassa, ja ensi aikoina laajalle
levinneenä, maaorjuus-riippuvaisuudesta vapautetun talonpojan ja käsityöläisen
henkilökohtaiseen työhön perustuva yksityisomistusoikeus tuotantovälineisiin.
Käsityöverstaiden ja manufaktuuriyritysten tilalle ovat ilmestyneet konein
varustetut valtavan suuret tehtaat. Talonpoikien alkeellisilla työvälineillä
muokattujen aatelistilojen sijaan ovat ilmestyneet maanviljelystekniikan
perustalla hoidetut ja maatalouskoneilla varustetut kapitalistiset
suurtaloudet.
Uudet tuotantovoimat
vaativat, että tuotannon työntekijät olisivat valistuneempia ja
ymmärtäväisempiä kuin murjotut ja tietämättömät maaorjat, kykenisivät
ymmärtämään konetta ja käsittelemään sitä oikein. Sen vuoksi kapitalistit ovat
mieluummin tekemisissä maaorjuussiteistä vapaiden palkkatyöläisten kanssa,
jotka ovat kylliksi valistuneita käsitelläkseen koneita oikein.
Mutta kehitettyään
tuotantovoimat jättiläismäisiin mittoihin, on kapitalismi sotkeutunut
ristiriitoihin, joita se ei pysty ratkaisemaan. Tuottamalla yhä enemmän
tavaroita ja alentamalla tavaroiden hintoja kapitalismi kärjistää kilpailua,
saattaa häviöön pienten ja keskivarakkaiden yksityisomistajien joukon, muuttaa
heidät proletaareiksi ja alentaa heidän ostokykyään, minkä johdosta tuotettujen
tavaroiden menekki käy mahdottomaksi.
Mutta laajentamalla
tuotantoa ja kokoamalla valtaviin tehtaisiin miljoonia työläisiä kapitalismi
antaa tuotantoprosessille yhteiskunnallisen luonteen ja horjuttaa sillä omaa
perustaansa, koska tuotantoprosessin yhteiskunnallinen luonne vaatii
tuotantovälineiden yhteisomistusta; mutta tuotantovälineiden omistus jää
yksityiskapitalistiseksi, tuotantoprosessin yhteiskunnalliseen luonteeseen
sopimattomaksi. kuitenkin
Nämä sovittamattomat
ristiriidat tuotantovoimien luonteen ja tuotantosuhteiden välillä tuntuvat
ajoittaisissa liikatuotannon pulissa, jolloin kapitalistien, jotka eivät löydä
maksukykyistä kysyntää heidän itsensä aiheuttaman väestöjoukkojen häviöön
joutumisen tähden, on pakko polttaa tuotteita, tuhota valmiita tavaroita,
pysäyttää tuotanto, hävittää tuotantovoimia, silloin kun miljoonaisten
väestöjoukkojen on pakko kärsiä työttömyyttä ja nälkää, ei sen vuoksi, että
puuttuu tavaroita, vaan sen vuoksi, että tavaroita on tuotettu liian paljon.
Tämä merkitsee. että
kapitalistiset tuotantosuhteet ovat lakanneet vastaamasta yhteiskunnan
tuotantovoimien tilaa ja ovat joutuneet niiden kanssa sovittamattomaan
ristiriitaan. Tämä merkitsee, että kapitalismi kantaa kohdussaan
vallankumousta, jonka kutsumuksena on korvata nykyinen tuotantovälineiden
kapitalistinen omistus sosialistisella omistuksella.
Tämä merkitsee, että
mitä ankarin luokkataistelu riistäjien ja riistettyjen välillä muodostaa
kapitalistisen järjestelmän peruspiirteen. Sosialistisen järjestelmän vallitessa,
joka on toteutettu toistaiseksi vain Neuvostoliitossa, on tuotantosuhteiden
perustana tuotantovälineiden yhteiskunnallinen omistus. Neuvostoliitossa ei ole
enää riistäjiä eikä riistettyjä.
Tuotetut tuotteet
jaetaan työn mukaan noudattaen periaatetta: "Ken ei työtä tee, hänen ei
syömänkään pidä". Ihmisen keskinäisiä suhteita tuotantoprosessissa
luonnehtivat riistosta vapaiden työntekijöiden toverillinen yhteistyö ja
sosialistinen keskinäinen apu. Tuotantosuhteet vastaavat täydellisesti tuotantovoimien
tilaa, sillä tuotantoprosessin yhteiskunnallisen luonteen varmentaa
tuotantovälineiden yhteiskunnallinen omistus.
Sen vuoksi
sosialistinen tuotanto Neuvostoliitossa ei tunne ajoittaisia liikatuotannon
pulia eikä niihin liittyviä mielettömyyksiä. Sen vuoksi tuotantovoimat
kehittyvät Neuvostoliitossa kiihdytetyllä vauhdilla, koska niitä vastaavat
tuotantosuhteet antavat niille täyden tilan sellaista kehitystä varten.
Sellainen on kuva ihmisten tuotantosuhteiden kehityksestä ihmiskunnan historian
kuluessa.
Sellainen on
yhteiskunnan tuotantosuhteiden kehityksen riippuvaisuus tuotantovoimien
kehityksestä, ennen kaikkea työvälineiden kehityksestä, minkä riippuvaisuuden
johdosta tuotantovoimien muutokset ja kehitys johtavat ennemmin tahi myöhemmin
tuotantosuhteiden vastaaviin muutoksiin ja kehitykseen.
"Työvälineiden
käyttö ja valmistus", sanoo Marx,
"vaikkakin se on
itumuodossaan ominaista jo muutamille eläinlajeille, luonnehtii erikoisesti
ihmisten työprosessia, ja Franklin määrittelee sen tähden ihmisen... työkaluja
valmistavaksi eläimeksi.
Yhtä tärkeää kuin
luujäännösten rakenne on hävinneiden eläinsukujen ruumiinrakenteen selville
saamiselle, ovat työvälineiden jäännökset hävinneiden taloudellisten
yhteiskuntamuodostumien arvioimiselle. Taloudellisia aikakausia ei erota
toisistaan se, mitä tehdään, vaan se, miten, millaisilla työvälineillä tehdään.
Työvälineet eivät ole vain ihmistyövoiman kehityksen astemittari, vaan myöskin
niiden yhteiskunnallisten suhteiden osoittaja, joissa työskennellään" (K.
Marx, "Pääoma”, I osa, s. 187-188, Moskova-Leningrad 1932 saks. painos).
Ja edelleen:
"Yhteiskunnalliset
suhteet ovat läheisesti tuotantovoimiin sidotut. Hankkiessaan uusia
tuotantovoimia muuttavat ihmiset tuotantotapansa, ja muuttaessaan tuotantotapaansa,
elämänsä ylläpitotapaa, muuttavat he kaikki yhteiskunnalliset suhteensa.
Käsimylly tuo mukanaan feodaaliherrojen yhteiskunnan, höyrymylly
teollisuuskapitalistien yhteiskunnan" (K. Marx, ”Filosofian kurjuus"
s. 91, saks. painos).
"Me elämme tuotantovoimien
kasvun, yhteiskunnallisten suhteiden hävityksen, aatteiden muodostuksen
alituisen liikkeen keskellä; liikkumaton on vain liikkeen abstraktio"
(sama, s. 91).
Luonnehtiessaan
"Kommunistisen puolueen manifestissa" esitettyä historiallista materialismia
Engels sanoo:
Kunkin historiallisen
ajanjakson taloudellinen tuotanto ja siitä välttämättömästi johtuva
yhteiskuntarakenne muodostaa perustan tämän ajanjakson poliittiselle ja
älylliselle historialle... Tämän mukaisesti koko historia on ollut, maan
alkuperäisen yhteisomistuksen hajoamisen jälkeen, luokkataistelujen,
riistettyjen ja riistävien, hallittujen ja hallitsevien luokkien välisten
taistelujen historiaa yhteiskunnan eri kehitysasteilla... Tämä taistelu on nyt
saavuttanut asteen, jossa riistetty ja sorrettu luokka (proletariaatti) ei voi
enää vapauttaa itseään riistävästä ja sortavasta luokasta (porvaristosta)
vapauttamatta samalla ainiaaksi koko yhteiskuntaa riistosta, sorrosta ja
luokkataisteluista..." (Engelsin esipuhe "Manifestin" saksalaiseen
painokseen vuodelta 1883.)
Tuotannon kolmas
erikoisuus on se, että uusien tuotantovoimien ja niitä vastaavien
tuotantosuhteiden syntyminen ei tapahdu irrallaan vanhasta järjestelmästä, ei
vanhan järjestelmän häviämisen jälkeen, vaan vanhan järjestelmän uumenissa, ei
tapahdu ihmisten ennakolta harkitun, tietoisen toiminnan tuloksena, vaan
vaistonvaraisesti, tiedottomasti, ihmisten tahdosta riippumatta.
Se tapahtuu
vaistonvaraisesta ja ihmisten tahdosta riippumatta kahdesta syystä.
Ensiksikin sen tähden,
että ihmiset eivät voi vapaasti valita jotakin määrättyä tuotantotapaa, sillä
jokainen uusi sukupolvi tapaa elämään tullessaan jo valmiit tuotantovoimat ja
tuotantosuhteet menneiden sukupolvien työn tuloksena, minkä tähden sen täytyy
ensi aikana ottaa vastaan kaikki se, minkä se tapaa valmiina tuotannon alalla
ja mukautua siihen saadakseen mahdollisuuden tuottaa aineellisia hyödykkeitä.
Toiseksi sen tähden,
että parantaessaan jotakin työvälinettä, tuotantovoimien jotakin ainesta,
ihmiset eivät tajua, eivät ymmärrä eivätkä ajattele sitä, mihin
yhteiskunnallisiin seurauksiin näiden parannusten täytyy johtaa, vaan
ajattelevat ainoastaan arkietujaan, sitä, miten voisivat helpottaa työtään ja
saada itselleen jotakin välitöntä, tuntuvaa hyötyä.
Kun alkuperäisen
yhteiskunnan jotkut jäsenet siirtyivät vähitellen ja hapuillen kivisistä
työkaluista rautaisiin työkaluihin, niin ne eivät tietenkään tietäneet eivätkä
ajatelleet sitä, millaisiin yhteiskunnallisiin seurauksiin tämä uutuus johtaa,
he eivät ymmärtäneet eivätkä tajunneet sitä, että siirtyminen metallisiin
työkaluihin merkitsee mullistusta tuotannossa, että se johtaa loppujen lopuksi
orjanomistusjärjestelmään - he halusivat yksinkertaisesti helpottaa työtään ja
saada välitöntä, tuntuvaa hyötyä, heidän tietoinen toimintansa rajoittui tämän
arkipäiväisen henkilökohtaisen hyödyn ahtaisiin puitteisiin.
Kun Euroopan nuori
porvaristo alkoi feodaalisen järjestelmän kaudella rakentaa pienten
ammattikuntaverstaiden rinnalle suuria manufaktuuriyrityksiä ja vei siten
eteenpäin yhteiskunnan tuotantovoimia, niin se tietenkään ei tietänyt eikä
ajatellut sitä, millaisiin yhteiskunnallisiin seurauksiin tämä uutuus johtaa,
se ei tajunnut eikä ymmärtänyt, että tämä "pieni" uutuus johtaa
sellaiseen yhteiskunnallisten voimien uudelleenryhmittymiseen, jonka täytyy
päättyä vallankumoukseen sekä kuningasvaltaa vastaan, jonka armonosoituksia
tämä porvaristo piti niin suuressa arvossa, että aatelisia vastaan, joiden
riveihin pääsemisestä haaveilivat usein sen parhaimmat edustajat - se halusi
yksinkertaisesti vain tehdä halvemmaksi tavaroiden tuotannon, heittää enemmän
tavaroita Aasian ja juuri löydetyn Amerikan markkinoille ja saada enemmän
voittoa - sen tietoinen toiminta rajoittui tämän arkipäiväisen käytännön ahtaisiin
puitteisiin.
Kun venäläiset
kapitalistit yhdessä ulkomaisten kapitalistien kanssa levittivät
voimaperäisesti Venäjälle nykyaikaista koneellistettua suurteollisuutta
kajoamatta tsaarinvaltaan ja jättäen talonpojat tilanherrojen nyljettäviksi,
niin he eivät luonnollisestikaan tietäneet eivätkä ajatelleet sitä, millaisiin
yhteiskunnallisiin seurauksiin johtaa tämä tuotantovoimien huomattava kasvu, he
eivät tajunneet eivätkä ymmärtäneet, että tämä vakava hyppäys yhteiskunnan
tuotantovoimien alalla johtaa sellaiseen yhteiskunnallisten voimien
uudelleenryhmittymiseen, joka antaa proletariaatille mahdollisuuden yhdistää
kanssaan talonpoikaiston ja suorittaa voitokkaan sosialistisen vallankumouksen
- he halusivat yksinkertaisesti vain laajentaa äärimmilleen teollisuustuotantoa,
vallata äärettömät sisäiset markkinat, tulla monopolisteiksi ja kiskoa
kansantaloudesta mahdollisimman paljon voittoa - heidän tietoinen toimintansa
ei mennyt heidän ahtaasti käytännöllisiä arkietujaan pitemmälle.
Marx sanoo tätä
vastaavasti: " Elämänsä yhteiskunnallisessa tuotannossa (se on ihmisten
elämälle välttämättömien aineellisten hyödykkeiden tuotannossa - J. St.)
ihmiset ryhtyvät määrättyihin, välttämättömiin, heidän tahdostaan
riippumattomiin suhteisiin, tuotantosuhteisiin, jotka vastaavat heidän
aineellisten tuotantovoimiensa määrättyä kehitysastetta" (K. Marx, Valitut
teokset, 1 osa, s. 359, saks. painos).
Tämä ei kuitenkaan
merkitse, että tuotantosuhteiden muutokset ja siirtyminen vanhoista
tuotantosuhteista uusiin sujuu tasaisesti, ristiriidatta, järkytyksittä.
Päinvastoin, sellainen siirtyminen tapahtuu tavallisesti vanhojen
tuotantosuhteiden vallankumouksellisen kukistamisen ja uusien pystyttämisen
kautta. Määrättyyn aikaan asti tuotantovoimien kehitys ja muutokset tuotantosuhteiden
alalla sujuvat luonnonvoimaisesti, ihmisten tahdosta riippumatta. Mutta näin
tapahtuu vain määrättyyn hetkeen saakka, siihen hetkeen saakka, jolloin
syntyneet ja kehittyneet tuotantovoimat ovat ennättäneet tarpeeksi kypsyä.
Sen jälkeen, kun uudet
ovat kypsyneet, olemassa olevat tuotantosuhteet ja niiden edustajat,
hallitsevat luokat muuttuvat siksi "voittamattomaksi" esteeksi, joka
voidaan poistaa tieltä vain uusien luokkien tietoisen toiminnan avulla, näiden
luokkien väkivaltaisten tekojen avulla, vallankumouksen avulla. Tässä esiintyy
erikoisen selvästi uusien yhteiskunnallisten aatteiden, uusien poliittisten
laitosten, uuden valtiovallan, joiden kutsumuksena on vanhojen
tuotantosuhteiden väkivaltainen lakkauttaminen, valtavan suuri vaikutus.
Uusien
tuotantovoimien ja vanhojen tuotantosuhteiden välisen ristiriidan perustalla,
yhteiskunnan uusien taloudellisten tarpeiden perustalla syntyvät uudet
yhteiskunnalliset aatteet, uudet aatteet järjestävät ja mobilisoivat joukkoja,
joukot yhtyvät uudeksi poliittiseksi armeijaksi, luovat uuden
vallankumouksellisen vallan ja käyttävät sitä tuotantosuhteiden alalla
vallitsevan vanhan järjestyksen lakkauttamiseksi väkivalloin ja uuden
järjestyksen pystyttämiseksi. Kehityksen luonnonvoimainen prosessi väistyy
ihmisten tietoisen toiminnan tieltä, rauhallinen kehitys väkivaltaisen
mullistuksen tieltä, evoluutio (verkkainen kehitys) revoluution
(vallankumouksen) tieltä.
"Proletariaatti",
sanoo Marx,
"yhdistyy
taistelussa porvaristoa vastaan välttämättömäksi luokaksi... muuttaa
vallankumouksen kautta itsensä hallitsevaksi luokaksi ja hallitsevana luokkana
lakkauttaa väkivaltaisesti vanhat tuotantosuhteet" ("Kommunistisen
puolueen manifesti").
Ja edelleen: -
"Proletariaatti
käyttää poliittista herruuttaan ottaakseen vähitellen pois porvaristolta kaiken
pääoman, keskittääkseen kaikki tuotantovälineet valtion, so. hallitsevaksi
luokaksi järjestyneen proletariaatin haltuun ja lisätäkseen tuotantovoimien,
määrää mahdollisimman nopeasti" (sama). - "Väkivalta on kätilönä
jokaiselle vanhalle yhteiskunnalle, joka kantaa uutta kohdussaan" (Marx,
"Pääoma", I osa, s. 791, Moskova-Leningrad 1932, saks. painos).
Historiallisen
materialismin ydinajatuksen Marx esitti vuonna 1859 historiallisessa
"Esipuheessaan" kuuluisaan kirjaansa "Poliittisen taloustieteen
kritiikkiä" seuraavin nerokkain sanoin:
"Elämänsä
yhteiskunnallisessa tuotannossa ihmiset astuvat määrättyihin, välttämättömiin,
heidän tahdostaan riippumattomiin suhteisiin, tuotantosuhteisiin, jotka
vastaavat heidän aineellisten tuotantovoimiensa määrättyä kehitysastetta.
Näiden
tuotantosuhteiden kokonaisuus muodostaa yhteiskunnan taloudellisen rakenteen
reaalisen perustan, jolle juridinen ja poliittinen päällysrakenne kohoaa ja
jota vastaavat yhteiskunnallisen tietoisuuden määrätyt muodot. Aineellisen
elämän tuotantotapa on yhteiskunnallisen, poliittisen ja yleensä henkisen
elämänprosessin edellytys.
Ei ihmisten tajunta
määrää heidän olemistaan, vaan päinvastoin heidän yhteiskunnallinen olemisensa
määrää heidän tajuntansa. Kehityksensä määrätyllä asteella joutuvat
yhteiskunnan aineelliset tuotantovoimat ristiriitaan olemassa olevien
tuotantosuhteiden kanssa tahi mikä on vain saman asian juridinen ilmaisu,
omistussuhteiden kanssa, joiden puitteissa ne olivat tähän asti liikkuneet.
Tuotantovoimien kehittämismuodoista muuttuvat nämä suhteet niiden kahleiksi.
Silloin alkaa yhteiskunnallisen vallankumouksen aikakausi.
Taloudellisen
perustan muuttumisen mukana mullistuu hitaammin tahi nopeammin koko suunnaton
päällysrakenne. Sellaisia mullistuksia tarkasteltaessa täytyy aina erottaa
aineellinen, luonnontieteellisen tarkasti todettavissa oleva, taloudellisissa
tuotantoehdoissa tapahtuva mullistus juridisista, poliittisista,
uskonnollisista, taiteellisista tahi filosofisista, lyhyesti sanoen,
ideologisista muodoista, joissa ihmiset tajuavat tämän ristiriidan ja
ratkaisevat sen taistellen.
Yhtä vähän kuin
yksilöä arvioidaan sen mukaan, mitä hän itse ajattelee itsestään, yhtä vähän
voidaan sellaista mullistuskautta arvioida sen oman tietoisuuden mukaan, vaan
pikemminkin täytyy tämän tietoisuuden saada selityksensä aineellisen elämän
ristiriidoista, yhteiskunnallisten tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden
välisestä ristiriidasta.
Mikään
yhteiskuntamuodostuma ei tuhoudu koskaan, ennen kuin ovat kehittyneet kaikki
tuotantovoimat, joille siinä on kylliksi tilaa ja uudet, korkeammat
tuotantosuhteet eivät koskaan astu tilalle, ennen kuin niiden aineelliset
olemassaoloehdot ovat kypsyneet itse vanhan yhteiskunnan helmassa. Sen vuoksi
ihmiskunta asettaa itselleen aina vain sellaisia tehtäviä, jotka se voi
ratkaista, sillä lähemmin tarkastettaessa osoittautuu aina, että itse tehtävä
syntyy vasta silloin, kun sen ratkaisemisen aineelliset ehdot ovat jo olemassa
tahi ovat jo ainakin tulemisensa prosessissa" (K. Marx, Valitut teokset, I
osa, s. 359-360, saks. painos).
Sellaista on
marxilainen yhteiskuntahistoriaan sovellettuna.
Sellaiset ovat
dialektisen ja historiallisen materialismin peruspiirteet, elämään
sovellettuna.
