REFORMISMI - PORTTI FASISMIIN (1998)

Suomen Kommunistisen Ryhmän alkulause tekstiin.

Alla olevan artikkelin on kirjoittanut Eduardo Artés elokuussa 1998, ja sen on julkaissut Chilen Kommunistinen Puolue (Proletaarinen toiminta). Suomennos perustuu englanninkieliseen käännökseen, joka löytyy seuraavasta osoitteesta: http://www.mltranslations.org/Chile/reformism.htm. Tekstiä on muokattu kevyesti suomentamisen yhteydessä. Kun tekstiä on muokattu periaatteena on ollut asian ilmaiseminen suhteellisen yksinkertaisella ja helppotajuisella suomen kielellä; monimutkaisia lauserakenteita ei ole ollut aina mahdollista kääntää kokonaisuudessaan suomeksi, mikäli helppolukuisuus on haluttu säilyttää. Lisäksi loppuun on koottu selittäviä viitteitä mm. organisaatioista, henkilöistä ja tapahtumista.

Chilen Kommunistinen Puolue (Proletaarinen toiminta) – tai kuten nimi espanjaksi kuuluu, Partido Comunista Chileno (Acción Proletaria), tai lyhyesti, PC(AP) – on vuonna 1979 perustettu puolihoxhalainen järjestö. Suomen Kommunistinen Ryhmä (SKR) ei tue puoluetta eikä sen ideologisia katsomuskantoja, sillä SKR:n ideologinen suunnannäyttäjä on marxismi-leninismi-maoismi. Julkaisemme artikkelin blogissamme siitä syystä, että hyväksymme sen analyysin pääpiirteet ja tärkeät huomiot siitä kuinka reformismi on tie fasismiin.

Artikkelin erityinen ansio on, että se kuvaa hyvin yhteiskunnallisia liikuntoja imperialismin sortamassa maassa. Siinä tulkitaan oikein Chilen v. 1973 vallankaappauksen syyksi se, että työväen järjestäytyminen uhkasi chileläistä porvaristoa ja yhdysvaltalaista imperialismia. Tämä nostaa esiin tärkeän teeman: imperialismin eräänä puolena on porvariston vallan tukeminen – viime kädessä sotilaallisella avulla. Näin ollen imperialismi nakertaa sortamansa kansakunnan päätösvaltaisuutta hyvinkin laajalti. Materialistiselta katsantokannalta tämä on selvää, sillä taloudellista ja sotilaallista herruutta vastaa poliittinen herruus. Edelleen, artikkelissa osoitetaan seikkaperäisesti, kuinka reformismi loppujen lopuksi tosiasiallisesti tukee imperialismia. Tämäkin on materialistille selvää: ilman aineellista valtaa ei syviä muutoksia saada tehtyä, ja ilman pyrkimystä aineelliseen valtaan päädytään vain myötäilemään vallanpitäjiä.

 Reformismi – portti fasismiin

Syyskuun 11. päivän fasistisen sotilasvallankaappauksen 25. vuosipäivän aattona jokainen yhteiskuntaluokka esittää omien organisaatioidensa kautta arvioitaan noista tapahtumista, tekee päätelmiään ja osoittaa omia teitään eteenpäin luokkaintressejään vastaavasti.

Fasistinen sotilasvallankaappaus Chilessä vuonna 1973 ei ollut vain yksi monista latinalaisen Amerikan ja maailman historiassa. Sillä on myös erityistä merkitystä, ei ainoastaan sen väkivaltaisuuden vuoksi vaan myös fasistivallan pitkän keston vuoksi ja siitä johtuen, että Chilessä harjoitettavan kapitalistisen sorron ja riiston luonne järjestettiin uudelleen jenkki-imperialismin ja sen paikallisten kumppaneiden vaatimuksesta. Meidän käsityksemme mukaan, ja tämä on käsillä olevan artikkelin aiheena, vuoden 1973 tapahtumat antavat tärkeitä opetuksia työväen- ja kansanliikkeelle sekä heidän taisteluidensa lopputulokselle riippuen ajatuksista, jotka ohjaavat heidän käytäntöään.

Kun otetaan huomioon olemassa olevan ideologisen keskustelun matala taso, me emme halua tulla väärinymmärretyiksi tai että syntyisi epäselvyyttä analyysimme todella proletaarisesta ja vallankumouksellisesta luonteesta. Niin kuin väsymättömässä käytännössämme olemme näyttäneet, me haluamme ensin ilmaista kaikille fasismin uhreille ansaitun kunnian, kaikille taistelijoille, jotka kaatuivat puolustaessaan tai rakentaessaan ammattiliittojaan, joukkojärjestöjään, lähiöiden barrikaadeilla, aseellisessa yhteenotossa, kaikille niille, jotka taistelivat päättäväisesti itse vallankaappausta samoin kuin fasistista diktatuuria vastaan. Kuitenkin kunnioittaessamme heitä, riippumatta siitä miten vaikeaa voi joillekin olla hyväksyä kommunistinen totuus, meidän täytyy edistää marxilais-leniniläistä ymmärrystä pääasiasta, so. (kansanliikkeen) sisäisestä tekijästä, joka johti työväenluokan ja kansan tappioon, teurastukseen ja yhteenottoon taantumuksen kanssa vailla ideologista, poliittista ja materiaalista aseistusta. Me teemme tämän irtautuaksemme revisionismin opportunistisesta asenteesta, joka, välttääkseen rikosvastuunsa, keskittyy ainoastaan ulkoiseen tekijään, imperialismin ja paikallisen kapitalismin taantumukselliseen käytökseen, Pinochetin1 “häijyyteen ja kavaluuteen” jne. Ei voi odottaa näiden käyttäytyvän eri tavoin näiden taantumuksellisesta luonteesta johtuen.

Ideologinen ja poliittinen epäselvyys Kansan Yhtenäisyys -liittoumasta (UP)2, Salvador Allendesta3 ja kaikista niistä, jotka pitivät itseään “etujoukkona”, tai vähintään “vasemmistolaisina”, aikana ennen fasistikaappausta, ei ole kadonnut. Päinvastoin, se on nousussa, ja se on saavuttanut sellaisen tason, jossa “Allenden polun ja UP:n” kannattajia pidetään “ultra-vasemmistolaisina”. Lisäksi jotkut nuoret, jotka ovat juuri tulleet mukaan yhteiskunnalliseen taisteluun, yrittävät – etsiessään keinoa petoksen ja opportunismin paljastamiseen – löytää vallankumouksellisen vaihtoehdon Salvador Allenden ylistettävästä ja rohkeasta asenteesta – hän elämänsä viime hetkinä jopa otti konekiväärin vastustaakseen fasistisia raakalaisia, jotka hyökkäsivät La Monedaan4. Nämä nuoret kohottavat iskulauseen: “Hän ei antautunut, hän taisteli kiväärillä!” Tärkeää tässä on, että nuoriso ilmaisee haluaan vallankumoukselliseen muutokseen. Opportunistit käyttävät viheliäisesti tuota epäselvyyttä kääntääkseen taistelun väärille urille ja johtaakseen uudelleen työväen- ja kansanliikkeen tappioon. Pääasiassa revisionismi ja sen sosialidemokraattinen kumppani ovat syypäitä tähän.

Ei ole epäilystäkään, että kansanjoukkojen näkökulmasta Chilen, ja kenties koko latinalaisen Amerikan, historiassa ei ole ollut toista yhtä suotuisaa aikakautta kuin UP:n kokemus, kun on kyse porvarillis-demokraattisista vapauksista. Ei ainoastaan kansa kokenut tätä, vaan myös taantumus ja jenkki-imperialismi huomasivat tämän ja toimivat sen kumoamiseksi.

Joukkojen into oli tärkeä ainesosa koko Allenden hallituksen ajan. Joukot eivät mobilisoituneet ainoastaan imperialismia ja taantumusta vastaan, tuotannon sabotaasia ja pimeitä markkinoita vastaan, niin kuin revisionistit väittävät, vaan myös edistyäkseen kohti poliittisen vallan valtaamista – huolimatta UP:n itsensä politiikasta ja toimista. Eräs todiste tästä on, että Työläisten Yhtenäisyyskeskus (CUT)5, jota johti Chilen “Kommunistinen” Puolue6 ja Chilen “Sosialistinen” Puolue7, ohitettiin Teollisuusvyöhykkeiden8 muodostamisen myötä. Nämä organisaatiot olivat vielä epäselviä päämääriensä ja vaatimustensa suhteen, mikä johtui opportunististen pikkuporvarillisten ajatusten kielteisestä vaikutuksesta. Tästä huolimatta yhdessä kommandojen9 ja muiden uusien kansan järjestäytymismuotojen kanssa näillä organisaatioilla oli suuri ansionsa siinä, että ne osoittivat koko luokkataistelun perimmäiseen ongelmaan, poliittisen vallan valtaamiseen. Itse asiassa tämä juuri oli se, mikä kiihdytti fasistikaappausta: imperialismi ja porvaristo eivät voineet antaa työläisten ja muiden kansanjoukkojen, jotka ottivat haltuunsa maita ja tehtaita, ylläpitivät tuotantoa, hallitsivat jakoa jne., osoittaa käytännön tasolla, ettei kapitalisteja enää tarvita.

Kuten tekstin edetessä näemme, Kansan Yhtenäisyys, UP, oli reformismin ja revisionismin pitkäkestoisen työn tulosta, ja se sai voimakasta kansainvälistä tukea entisen Neuvostoliiton revisionistisesta politiikasta toveri Josif Stalinin kuoleman jälkeen hruštšovilaisen vallankaappauksen10 kukoistaessa. Meidän täytyy painottaa UP:n kokemuksen roolia silloin ja nyt ideologisessa ja poliittisessa väittelyssä, joka kehittyi ja kehittyy yhä marxismi-leninismin ja revisionismin välillä sekä meidän maassamme että kansainvälisesti.

On välttämätöntä pitää mielessä, että UP:n kokemus nostatti monia harhakuvitelmia tuohon aikaan monissa maissa, erityisesti ns. “kolmannessa maailmassa”, joiden kansat taistelivat ja taistelevat yhä imperialismin ikeen alla saavuttaakseen edistystä ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Kansainvälinen revisionismi esitti UP:n vastaansanomattomana todisteena teesilleen rauhanomaisesta tiestä sosialismiin. Teesi hyväksyttiin NKP:n 20. kongressissa11 – “häpeän kongressissa” – vastustamaan marxilais-leniniläistä opetusta poliittisen vallan vallankumouksellisesta valtaamisesta, jota puolustettiin Leninin ja Stalinin aikaan.

Opportunismin “rauhanomainen tie” oli iskulause ja pysyvä käytäntö, joka suunnattiin työväenliikkeelle ja kansanjoukoille, iskulause, joka kielsi vallankumouksellisen totuuden aseellisen yhteenoton väistämättömyydestä, kun luokkataistelu saavuttaa korkeamman asteen ja kysymys vallasta astuu etualalle. Tämä oli erityisen totta Brežnevin aikana, kun imperialistienvälinen yhteenotto Yhdysvaltain ja revisionistisen Neuvostoliiton välillä oli kärjistynyt. Kuitenkin, ja juuri tässä revisionismin tietoinen petos tuli julki, kun tuli selväksi, että materiaalinen (aseellinen) voima oli välttämätöntä “taantumuksellisen vallankaappauksen” estämiseksi, revisionistit puhuivat ns. “isänmaallisista virkailijoista”, “asevoimien perustuslaillisen luonteen ylläpitämisestä”, “asevoimien liittämisestä muutokseen”. He popularisoivat demobilisoinnin ja defaitistiset iskulauseet kuten “sotilasystävä, kansa on sinun puolellasi” ja “asevoimat ovat kansa sotisovassa”, tai kuten Luis Corvalán12 elätteli joulukuussa 1970, “voidaan väittää, että Chilen kansa ja maan asevoimat nousevat päättäväisesti taisteluun puolustaakseen isänmaansa suvereniteettia”. Tämän näkemyksen seurauksena koko parlamentti, lukuun ottamatta senaattori Ramón Silva Ulloaa13, Salvador Allenden hallituksen aikana hyväksyi “lain aseiden kontrolloimisesta”, joka antoi porvarillisille asevoimille oikeuden päästä ja murtautua mihin tahansa paikkaan, jota epäiltiin aseiden varastoimisesta. Lain puolesta äänesti koko UP yhdessä Kristillisdemokraattien (DC)14 ja fasistien kanssa. Tämä oli suureksi avuksi fasisteille vuoden 1973 vallankaappauksen valmistelussa – kuukausia, päiviä ennen kaappausta porvarilliset asevoimat murtautuivat tuon lain nojalla teollisuuslaitoksiin, pelottelivat työläisiä ja takavarikoivat vanhoja haulikkoja ja pistooleja. Siten estettiin työläisten mahdollisuus vastata teurastukseen, jota fasistit valmistelivat.

Lukuun ottamatta aseistariisutun kansan luovuttamista vihollisen käsiin revisionismin “sotilaallinen” politiikka saavutti joitain laihoja tuloksia, jotka henkilöityivät armeijan kenraali Carlos Pratsissa15, ilmavoimien kenraali Bachelet’ssa16, sotilaspoliisin joissain virkailijoissa sekä kourallisessa laivaston jäseniä, jotka pidätettiin ja kidutettiin asevoimien toimesta päiviä ennen vallankaappausta. Lopulta, on tärkeää huomauttaa, että “äärivasemmistoa” on syytetty kaappauksesta monien vuosien ajan. Kun revisionismi omaksui epämääräisen “kansankapinan politiikkansa”, joka ei koskaan asettanut muita päämääriä kuin “paluun demokratiaan”, joka vallitsi ennen kaappausta, se järjestäytyi “aseelliseen taisteluun” Pinochetia vastaan, mutta jälleen kerran ilman kansanjoukkoja pohjaten itsensä korkeasti erikoistuneeseen asekalustoon. Ja he, yhdessä muiden Pinochetin porvarillisten vastustajien kanssa, kielsivät ja hylkäsivät tämän taistelun kaikkein tärkeimmällä hetkellä.

UP materialisoi pikkuporvarillisen ajattelun, mutta se ei ollut ainoastaan revisionismia joillain marxismi-leninismiltä lainatuilla fraaseilla; se ilmaisi myös sosialidemokraattista ajattelua, jota edusti Salvador Allenden johtaman Chilen “Sosialistisen” Puolueen sekä Radikaalipuolueen17 “radikalismi”; useimmat heidän johtajistaan, ml. Allende, myönsivät olevansa järjestöllisesti ja filosofisesti Vapaamuurarien jäseniä. Toinen elementti, joka täydensi UP:n johdon totaalista ideologista ja järjestöllistä sekaannusta, oli “edistyksellinen” kristillinen ajattelu, jota edustivat Kristillisdemokraateista eronneet ainekset, MAPU18 ja Kristillinen Vasemmisto (IC)19, jotka alkuperästään ja pikkuporvarillisesta ajattelustaan johtuen heittelehtivät “vasemmiston” ja oikeiston välillä. Joka tapauksessa heidän painonsa ei ollut koskaan UP:n sisällä määräävänä, mikä johtui mm. siitä, että nämä järjestöt olivat poliittisten määritelmien sekamuotoja, mikä esti niitä muodostamasta “K”P–“S”P-akselista eroavaa linjaa.

Paremman ymmärryksen saavuttamiseksi pidämme hyvin tärkeänä kuvata vähintään UP:n päätrendien, so. “S”P:n ja “K”P:n, ideologista ja poliittista linjaa.

Chilen Sosialistinen Puolue

Kenties olisi riittävää määritellä heidät kansanomaisella käsitteellä ”häilyvät kumppanit” [valesosialistit], sillä yleisesti ottaen, lukuun ottamatta vähäisiä mutta huomattavia poikkeuksia, enemmistö heistä on aina käyttänyt puoluejäsenyyttään vain keinona kivuta henkilökohtaisesti korkeammalle yhteiskunnan portaikossa, päästäkseen osaksi porvarillisen valtion byrokraattista koneistoa ja saadakseen osansa työläisten riistosta ja kansallisten varojen vieraantumisesta. Aina tavalla tai toisella ministeriöiden, sopimusten tai jonkin muun kautta “S”P on osallistunut avoimesti tai peitellysti lähes kaikkiin Chilen hallintoihin. Poikkeuksena tähän on fasistisen sotilasdiktatuurin kausi, jolloin heitä jopa vainottiin. Tämä poikkeus täytyy ymmärtää yleisessä kansainvälisessä viitekehyksessä: imperialistienvälinen taistelu ajan kahden suuren imperialistin – jenkki-imperialismin ja venäläisen sosiali-imperialismin ­– välillä. Tuossa kontekstissa “S”P ja sen liitto “K”P:n kanssa pistettiin neuvostorevisionismin sateenvarjon alle, mikä on eräs tekijä, jota vastaan jenkki-imperialismi kiihotti taantumusta ja porvarillisia asevoimia. Toinen – ja itse asiassa pääasiallinen – tavoite, kuten me kaikki tiedämme, oli estää kansaa johtanutta työväenluokkaa edistymästä kohti poliittisen vallan valtaamista, mikä olisi merkinnyt imperialismin karkottamista Chilestä sekä kansandemokraattisen ja sosialistisen uuden maan rakennustyön aloittamista.

“S”P:n johtajat, jotka vielä eilen, UP:n aikakaudella, olivat ministereitä, lähettiläitä, kansanedustajia, ammattiliittojen ja opiskelijaliittojen huippujohtajia, ovat tänään uusliberalismin airuita ja diktatuurilta perityn institutionaalisen järjestyksen puolustajia. Heidän kansanedustajillaan on samat istuntopaikat, pidot ja etuoikeudet kuin fasisteilla. Senaattorit on nimitetty tehtäväänsä eliniäksi. Jenkki-imperialismin edustajat ottavat kunnialla vastaan heidän ministerinsä kuten Ricardo Lagosin20. Paikalliset kapitalistipomot ilmaisevat julkisen hyväksyntänsä “sosialisteille”, jopa siihen pisteeseen asti, että “sosialistista” voisi tulla Chilen presidentti21.

“S”P:n johtajat on pantu vastuuseen taantumuksellisen chileläisen valtion likaisista töistä. “Sosialisti” Marcelo Schilling22, keskuskomitean jäsen, oli sovitteluhallinnon23 pahamaineisen “Tutkintaviraston” perustaja. Viraston tarkoitus ei ollut fasistisen perinnön purkaminen, vaan päinvastoin soluttaa, provosoida ja tuhota kansan vallankumoukselliset järjestöt ja joissain tapauksissa jopa salamurhata näiden jäseniä. Chilen santarmi on vastuussa siitä, että tusinoittain yhteiskunnallisia taistelijoita on pistetty telkien taakse ja tuhottu psykologisesti ja fyysisesti “korkean turvallisuusasteen vankiloissa”, samalla kun “viiden tähden hotelli”24 on palvellut muutamaa symbolista sotilasfasistirikollista. Tätä santarmia on johtanut ja johtaa tälläkin hetkellä “sosialistien” kärkijohtajat.

“S”P syntyi ideologisesti, poliittisesti ja järjestöllisesti selkeän sosialidemokraattisena, opportunistisena ja antikommunistisena muodostelmana, eikä se ole koskaan kyennyt pääsemään tästä yli. Vasemmistolaiset kannat, joita se on ajoittain omaksunut, ovat johtuneet siitä, että puolue on suljettu porvarillisen hallituksen ulkopuolelle, tai taktiikoista, jotka ovat pyrkineet ratkaisemaan hegemoniaongelmia suhteessa muihin porvarillisiin poliittisiin muodostumiin kuten revisionismiin.

Toinen “S”P:n ominaisuus on, että se toimii suojana moninaisille opportunistisille kannoille ja henkilöille, jotka kutsuvat itseään vasemmistolaisiksi mutta jotka ovat hyökänneet tai hyökkäävät marxismi-leninismiä vastaan. Trotskilaiset, titolaiset ja heidän antikommunistinen itsehallinnon25 sikiönsä ja huijarimaiset nojatuolisissit ovat löytäneet suojan – tai pikemminkin piilopaikan – “S”P:stä. Lisäksi näinä “sovittelun” vuosina suuri joukko entisiä MIRin26, FPMR:n27 ja “K”P:n jäseniä on liittynyt heihin. Väsyneinä taistelusta he ovat liittyneet yhteen fasistimilitaristien kanssa porvarillisen valtion hallinnossa. He hyötyvät työläisten riistosta, ja he taistelevat säälittä niitä vastaan, jotka eivät ole loikanneet petoksen suohon.

“S”P:n sosialidemokraatit ovat aina löytäneet veljensä “K”P:n johdosta, joka on täynnä molempien järjestöjen ja kantojen yhtenäisyyden väsymättömiä kaupustelijoita. Ennen UP:n muodostamista “K”P:n pääsihteeri toisti toistamistaan, että “me vankkumatta painotamme, että se, mikä yhdistää sosialisteja ja kommunisteja, on paljon voimakkaampi [kuin se, mikä erottaa heitä]” (Luis Corvalan, Taistelu kirkkaassa päivänvalossa).

Tänään, 25 vuotta vallankaappauksen jälkeen, “K”P:n johtajat pitäytyvät vieläkin pyrkimyksissään “yhtenäisyyteen” “S”P:n kanssa. Pitkähkössä haastattelussa El Siglo -lehdessä (n:ro 890, 6.8.1998) Jorge Insunza28 valitti epäonneaan “S”P:lle tekemässään ehdotuksessa yhteisistä kunnianosoituksista Salvador Allenden muistolle. Hän tunnusti katkerana: “Suoraan sanoen me emme saavuttaneet toivomiamme tuloksia. Tällä viikolla, yli kahden kuukauden odotuksen jälkeen, saimme vastauksen Sosialistisen Puolueen johdolta: he eivät halua kunnioittaa meille tekemäänsä lupausta muodostaa laajaa kansallista komiteaa, johon he osallistuisivat”.

Chilen “Kommunistinen” Puolue

Monista sekä kansallisista että kansainvälisistä ideologisista ja poliittisista syistä johtuen revisionistinen “K”P oli päävoima määriteltäessä ajattelua ja käytäntöä, joka synnytti UP:n kokemuksen. Tätä ei voida ymmärtää ymmärtämättä sitä pitkäkestoista työtä, jonka revisionistisen “K”P:n johto teki tällä saralla. Pelkästään seuraamalla “K”P:n kehitystä, joka eroaa “S”P:n karnevaalimaisesta olemassaolosta, on mahdollista saada lähes täydellinen maailmanlaajuinen kuva siitä ideologisesta ja poliittisesta tuesta, joka teki UP-hallinnon mahdolliseksi ja joka johti työväen ja kansan fasistisen teurastuksen käsiin 11.9.1973.

Pääasiallinen tuki “chileläiselle tielle sosialismiin” kehittyi vastakkaisesti kaikelle työväenluokan historialliselle kokemukselle ja sen vallankumoukselliselle maailmankatsomukselle, marxismi-leninismille. Marxin, Engelsin, Leninin ja Stalinin ajatukset vallankumouksellisesta taistelusta, vallasta, valtiosta, työväenluokan johtavasta roolista, puolueen proletaarisesta luonteesta jne. eivät koskaan olleet mukana. Siten UP:n tragedia ja tappio, jonka työväenluokka ja kansa raskaasti maksoivat samoin kuin revisionistisessa entisessä Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopan maissa, oli nimenomaan sosialidemokratian ja revisionismin, ei marxismi-leninismin, tragedia ja tappio. Kun revisionistisen “K”P:n pääsihteeri ja ikuinen presidenttiehdokas Gladys Marin29 puhuu paluusta “UP:n ja Allenden tielle”, kyse ei ole enää tragediasta vaan farssista30.

Vuosien ajan “K”P:n revisionistinen johto on idealisoinut parlamentaarisen työn mahdollisuuksia, ja se on näin omaksunut parlamenttikretinistisen31 asenteen, josta Lenin usein varoitti kommunisteja. Vuosien ajan se on kätkenyt porvarillisten luokkien diktatuurin pyhän porvarillisen “demokratian” naamion alle, ja se luotti ”perinteikkääseen kunnioitukseen lakia ja demokratiaa kohtaan”, jota porvarilliset asevoimat ja muut valtiolliset instituutiot muka osoittivat. Kaikki revisionismin argumentit perustuivat ja perustuvat subjektiiviseen idealismiin ja opportunismiin, ei marxismi-leninismiin. Aloitetaan tarkastelemalla joitakin sen historiallisia ilmentymiä.

Usein käytetyn iskulauseen “kaikki puolueet ja niiden osat ilman poikkeuksia” alla revisionistisen “K”P:n onnistui 1940-luvun puolivälissä päästä hetkeksi Gabriel González Videlan hallitukseen32. Videla äänestettiin “K”P:n äänillä, ja pian hän erotti “K”P:n hallituksesta ja kielsi sen. Kuitenkaan edes tämä ei ollut mikään ongelma “K”P:n opportunistiselle johdolle, joka ei alun alkaenkaan ymmärtänyt, mitä tapahtui, ja joka tarjosi jopa “rakentavaa apuaan hallitukselle”.

Ulkomailta “K”P omaksui “halukkaasti” tai “haluttomasti” browderismin kielteisen vaikutuksen. Tuohon aikaan Browder33 oli Yhdysvaltain “Kommunistisen” Puolueen pääsihteeri. Hän kannatti luokkasovun opportunistista trendiä alentaen puolueen roolin jonkinlaiseksi kulttuurijärjestöksi. Tämä ulkomainen vaikute yhdistyi voimakkaaseen suuntaukseen, joka vaikutti kielteisesti Chilen “Kommunistisen” Puolueen johtoon. Suuntaus asetteli, että on välttämätöntä rakentaa antifasistisia yhteisrintamia (välttämättömiä fasismin torjumiseen maailmanmitassa) poissulkevan legalistisesti ja pasifistisesti. Tosiasiallisesti he alistivat proletariaatin muille voimille, ns. “edistykselliselle porvaristolle”, kieltäen proletariaatin välttämättömän ja korvaamattoman johtavan roolin tällä rintamalla. “Vieras” vaikute entisestään voimisti opportunistista pasifismia, joka oli jo valmiiksi vakiintunut “K”P:n johdossa.

Neuvostoliiton vaikutus toveri J. Stalinin aikana, hänen proletaarisen internationalismin mukainen politiikkansa ja Videlan antikommunistisen lain, joka tunnetaan “lakina demokratian puolustamiseksi”, täytäntöönpano saattoi osan revisionistisen “K”P:n johdosta omaksumaan radikaalimman kannan, joka sisältyi “Kansallisen pelastuksen ohjelmaan”. Mutta pian tämä joukko hävisi ja sen kannattajat erotettiin puolueesta. “K”P omaksui luokkasovun uudeksi linjakseen, ja se tuotti opportunistisen asiakirjan nimeltä “Hätäsuunnitelma”, joka oli täydellisesti puolueen aiempaa ohjelmaa vastaan.

“K”P:n revisionistinen johto antoi vahvaa tukea Ibáñezille33 ehdottamalla “päättäväistä myötävaikuttamista herra Ibáñezin hallituksen työn onnistumiseen maan hyväksi”. Vahvistaen luonteensa luokkataistelun tulen sammuttimena puolue lisäsi myöhemmin, että “meidän muuttumaton tehtävämme on valvoa, että työkonfliktit ratkaistaan harmonisesti millä keinoin hyvänsä. Me kannatamme lakkoon ryhtymistä, mikä on työlain tunnustama oikeus, vain mikäli kaikki muut keinot epäonnistuvat.” (“K”P:n johdon asiakirja Ibáñezin hallituksen ensimmäiseltä vuodelta).

Revisionistisen “K”P:n johdon opportunistinen linja sai tukea Hruštšovin revisionistiselta johdolta, jota “K”P sokeasti seurasi. Revisionististen johtajien, jotka yrittivät esiintyä “itsenäisinä” ja “alkuperäisinä”, houkkamaisesta yrityksestä huolimatta on hyvä muistaa Volodia Teitelboimin34 toimet. Innosta hehkuen hän yritti olla katolilaisempi kuin itse paavi. Hän kierteli ympäriinsä kertoilemassa kelle tahansa, joka kuuntelisi, että “K”P kannatti perestroikaa jo ennen kuin Gorbatšov käynnisti oman perestroikansa. Tämä ei ollut mitään “paluuta leninismiin”, niin kuin trotskilaiset ja revisionistit väittivät.

“K”P:n katala asenne (ks. haastattelu El Siglo -lehden numerossa 890) keskittyy tänään “UP:n kokemuksen” käyttämiseen siihen, että voitiin mustamaalata proletaarista sosialismia, joka rakennettiin Leninin ja Stalinin aikana, proletariaatin diktatuurin aikana, ja hyökätä sitä vastaan. Katsokaa kuinka Jorge Insunza hyökkää sosialismia vastaan: “Monissa suhteissa Allenden ohjelma merkitsi täydellistä etääntymistä tuosta mallista.” “Jotta voidaan uusia Kansan Yhtenäisyys -järjestön kokemus ja sen hallitus, meidän täytyy näyttää kansalle, ettemme nojaa malleihin, jotka olivat itse asiassa vastakkaisia sille, mitä me halusimme toteuttaa.” On fakta, että UP:lla ei ole mitään tekemistä sen proletaarisen sosialismin kanssa, joka tekee opportunistien olon niin epämukavaksi. Mutta herra Insunza, muistutettakoon sinua tästä, hruštšovilaisen revisionismin aikana sinun puolueesi täällä Chilessä aivasti, kun sinun “isoveljesi” Moskovassa sai flunssan.

Suhteessa neuvostorevisionismiin paikallisen revisionismin hännystelykanta sai korkeimman ja groteskeimman ilmauksensa Chilen “Kommunistisen” Puolueen 10. kongressin kiireisessä koollekutsumisessa – hädin tuskin kaksi kuukautta NKP:n 20. kongressin jälkeen. NKP:n kongressi oli juuri “keksinyt” “rauhanomaisen tien sosialismiin”. Principios-lehden numero 35, viitaten “rauhanomaiseen tiehen”, selitti, että “tämän kysymyksen on esittänyt NKP:n 20. kongressin korkea-arvoinen tribuuni”. Tällaisen lausunnon jälkeen petolliset selittelyt “alkuperäisyydestä” ja “itsenäisyydestä” näyttävät naurettavilta. Corvalán antoi oman “panoksensa” marxilaisuuden “luovaan kehittämiseen” samalla tavalla kuin Hruštšov esitteli oman porvarillisen myrkkynsä. Luis Corvalán teoksessaan Meidän vallankumouksellinen tiemme: “Totta puhuakseni, se [rauhanomainen tie] on tullut esitetyksi jo elämän itsensä toimesta. Monissa maissa vallankumouksellisia muutoksia on tapahtunut uusia teitä, joita ei voida pitää kapinallisina.

Itse Chilessä mahdollisuus parlamentaarisen tien hyödyntämiseen siihen, että kansanvoimat saavat vallan, on jo näytetty todeksi. Mutta tämä ei ollut aiemmin riittävän selvää meille.” Ja jotta ei jäisi mitään epäilyksiä, Corvalán muistuttaa meitä: “Me osoitimme siinä (‘K’P:n ohjelmassa) välttämättömäksi tehdä täydellisempi ja rikkaampi analyysi rauhanomaisesta tiestä. Me sanoimme, että pitäisi selkeästi näyttää todeksi, että tälle tielle ei kuulu kansalaissota ja aseellinen kapina.”

Koko aikakausi ennen vuoden 1973 fasistista sotilasvallankaappausta, Ibáñezista Allendeen, mukaan lukien Alessandrin (35) ja Frei Montalvan (36) ja heidän “vallankumous vapauden vallitessa” (37) , joka seurasi “Liitto edistyksen puolesta” –ohjelman (38) ohjeita ja vaatimuksia, oli paikalliselle revisionismille aikakausi, jolloin se antoi porvaristolle ja imperialismille todistuksen hyväkäytöksisyydestään. Keskuskomitean 24. yleiskokouksessa vuonna 1957, “K”P:n revisionistinen johto teki hyvin selväksi vastavallankumoukselliset päämääränsä: “Me haluamme ja vaadimme vapauttamme. Ja me juhlallisesti julistamme, että nyt kun olemme jälleen vapaita ottamaan osaa poliittiseen elämään, me emme muodosta uhkaa millekään kunnioitettavalle edulle. Me kannatamme kaikkien kysymysten demokraattista ratkaisua maan enemmistön tahdon mukaan, mikä tapahtuu kaikkien puolueitten ja poliittisten suuntausten vapaan kisailun puitteissa. Tänään me emme pyri korvaamaan chileläisten kapitalistien omistusta kollektiivisella omistuksella. Ja jos huomenna olisi välttämätöntä edetä tätä tietä pitkin, me uskomme, että tämän pitää tapahtua chileläisten enemmistön tahdon mukaan rauhanomaista tietä ja takaamalla kapitalistien hyvinvointi ja oikeudet, so. antamalla heille kunnollinen kompensaatio [heidän tuotantovälineidensä ostamisesta valtiolle].”

Erikoista huomiota on kiinnitettävä “K”P:n revisionistisen johdon “rakentavaan” asenteeseen Eduardo Frei Montalvan porvarillista reformistista hallitusta kohtaan, joka ei – yhdenmukaisesti luokkaluonteensa kanssa – epäröinyt hetkeäkään tukahduttaa ja murhata työläisiä, talonpoikia, mapucheja39, opiskelijoita ja lähiöasukkaita, jotka taistelivat taloudellisten ja poliittisten vaatimustensa puolesta (esim. Puerto Monttin asukkaiden joukkomurha [40]).

Senaatista ja Edustajainhuoneesta “K”P ja “S”P äänestivät Frein hallituksen moninaisten projektien puolesta. Talonpojat, jotka valtasivat maata; opiskelijat, jotka radikalisoivat taistelun yliopistouudistuksen puolesta; työläiset ja ay-johtajat, jotka vastustivat CUT:n ja hallituksen välistä “sopimusta”, joka rajoitti työläisten oikeuksia; ne, jotka vallankumouksellisista lähtökohdista peräänkuuluttivat aseellista taistelua ja joukkokapinan tietä – kaikkia näitä haukuttiin ultra-vasemmistolaisiksi “K”P:n lehden El Siglon sivuilla.

Samoin kuin heidän italialaiset opportunistiveljensä “K”P:n revisionistinen johto ei koskaan, ei edes UP:n aikana, lakannut yrittämästä muodostaa kerskailevaa “historiallista kompromissiaan” kristillisdemokraattien kanssa.

Joulukuussa 1970 Salvador Allendesta oli jo äänestetty presidentti, ja Luis Corvalán muotoili kunnianosoituksen revisionistiselle teesille “rauhanomaisesta tiestä”. “‘Chilen esimerkki’ osoittaa, että vallankumouksellisen prosessin tavoilla ja menetelmillä on omat erikoisuutensa kussakin maassa, ja se todistaa, että NKP:n 20. kongressin teesi ei ole niin järjetön.” Syyskuussa 1973, kaksi ja puoli vuotta sen jälkeen, kun Corvalánin johdolla oli iloittu hruštšovilaisen teesin väitettyä “voittokulkua”, ei todistettu ainoastaan venäläisen revisionistisen puolueen 20. kongressin julistaman teesin absurdiutta, vaan myös sen rikollinen ja kavala luonne paljastettiin. Corvalánin häpeämättömyydellä ei ole mitään rajaa: muutama vuosi ennen Allenden äänestystä oli Indonesiassa todistettu “rauhanomaisen tien” järjettömyys, kun kenraali Suharton porvarillisen armeijan suorittama fasistinen vallankaappaus “perustuslaillista” presidenttiä ja isänmaan isää Sukarnoa vastaan johti yli 500 000 kommunistin ja isänmaallisen murhaamiseen.

Antireformistinen “vasemmisto”

“Vasemmisto”, so. ne, jotka taistelivat “rauhanomaista tietä” vastaan, teki suuria ponnistuksia vastustaakseen porvarillista reformismia, “rauhanomaista tietä” ja luokkasopua, jotka “perinteinen vasemmisto” oli asettanut noudatettaviksi. Suuri joukko tovereita, jotka kuuluivat “vallankumoukselliseen vasemmistoon”, MIRiin, PCR:ään41 ja muihin pieniin ryhmiin, ottivat rohkeasti yhteen fasistisen diktatuurin kanssa. Vaikka revisionistit väittivätkin heidän olevan syyllisiä vallankaappauksen provosoimiseen, nämä ryhmät, huolimatta ideologisista ja poliittisista virheistään, olivat itse asiassa kaikkein johdonmukaisimpia etsiessään vallankumouksellista tietä ulos kapitalistisen riiston porvarillis-demokraattisen muodon kriisistä.

Tavalla tai toisella UP:n kokemus aiheutti erilaisia reaktioita “vallankumouksellisen vasemmiston” keskuudessa. Esimerkiksi Vallankumouksellinen Marxilainen Etujoukko (42) , joka tuohon aikaan taisteli tiettyyn mittaan asti hruštšovilaista revisionismia vastaan, halvaantui ja tuhosi itsensä. Suurin osa sen jäsenistöstä liittyi opportunistisesti “S”P:hen, jotkut “K”P:hen, kuohuttaen “vasemmistolaisimpia” siipiä ja, kiinnostavaa kyllä, heistä tuli UP-hallituksen kaikkein hartaimpia puolustajia, vaikka hallitus perustui rauhanomaisen tien teesille, jota vastaan nämä olivat aiemmin taistelleet. Loppujen lopuksi kävi selväksi, että heidän eronsa revisionismiin ei koskaan mennyt taktisia ristiriitoja pidemmälle. Kyse oli vain näennäisestä ristiriidasta yksinkertaisten teiden välillä, aseellinen tie vs. “rauhanomainen tie”. Vaalien kautta tapahtuneen UP:n “voiton” myötä ristiriita, joka aluksi motivoi näiden teiden eroa, lakkasi olemasta. Vallankumouksellinen Marxilainen Etujoukko ei koskaan ymmärtänyt, että UP:n vaalien kautta tapahtunut voitto osoittaisi “rauhanomaisen tien” mahdottomaksi. He, jotka eivät liittyneet UP:hen, säilyttivät tiettyjä järjestöllisiä yhteyksiä ja pääosin kuolivat taistellessaan fasistikaappausta vastaan.

Vallankumouksellisen kommunistisen puolueen osalta on tiedostettava, että UP:n vaalitietä tapahtuneen “voiton” ja “rauhanomaisen tien” aiheuttama valinnan ja tuhoamisen prosessi myös heikensi sitä suuresti ja aiheutti suuria sisäisiä jakoja jättäen sille vain pienen vaikutuksen kansanjoukkojen keskuudessa ja lähes täysin eristi sen suuresta taisteluinnosta ja olemassaolevista luokkayhteenotoista. Näin kävi tismalleen samaan aikaan, kun kaksi herkästi räjähtävää ainesta alkoi yhdistyä: työläisten ja kansan yleinen tyytymättömyys yhdistettynä UP:n johdon horjuvaisuuteen, halvaantumiseen ja legalismiin sekä taantumuksellisten ja fasistien avoimeen sabotaasiin, jota harjoitettiin jenkki-imperialismin suojissa ja jenkki-imperialismin käskystä.

Käydäkseen poliittista taistelua ja säilyttääkseen itsensä Vallankumouksellinen Kommunistinen Puolue siirsi mekaanisesti Kiinan Kommunistisen Puolueen kansainvälisen kannan Chileen, mikä johti heidät vakaviin virheisiin luonnehdittaessa Chilen vallankumouksen pääasiallista imperialistista vihollista. He hyökkäsivät yhtä voimakkaasti ja välillä jopa voimakkaammin venäläistä sosiali-imperialismia kuin jenkki-imperialismia vastaan. Samalla he tulivat sivuuttaneeksi sen tosiasian, että vaikka molemmat imperialismit olivat yhtä vaarallisia kansoille yleensä, niin jenkki-imperialismi oli Chilessä hallitsevana. Joka tapauksessa PCR:n tärkeä ansio oli, että se piti anti-imperialistisen keskustelun hengissä eikä rajoittanut sitä yksinomaan propagandan tasolle. Yhteiskunnallisten olosuhteiden vuoden 1979 loppuun mennessä nostaman yhteenoton välttämättömyyden myötä ja edistettyään ja osallistuttuaan vastarintaan fasistista sotilasdiktatuuria vastaan molemmat ryhmäkunnat, joihin PCR oli jakautunut, lakkasivat olemasta puolueena ja osa heidän jäsenistöstään, niistä jotka pysyivät Chilessä, jatkoivat taistelua kansanvallankumouksen ja sosialismin puolesta.

Järjestö, joka erottui edukseen yhdistäessään tärkeitä aineksia erimielisyydessään UP:n johdon porvarillisen reformismin kanssa, oli MIR. Tämä liike koostui pääasiallisesti radikaaleista opiskelijoista, joihin oli syvästi vaikuttanut Kuuban kokemus ja sissitaistelija Ernesto “Che” Guevaran henkilö. He nostattivat iskulauseita aseellisen taistelun puolesta perustaen nämä teoriaan “sissi-focosta”43, “vuorille menemisestä”. MIR kehitti noina vuosina moninaisia kokemuksia työskennellessään joukkojen parissa eri rintamilla, mikä johti heidän nousemiseensa suurimmaksi “ultra-vasemmistolaiseksi”, kuten UP:n revisionistit heitä kutsuvat, järjestöksi. Poliittisesti MIR kehitti eräänlaisen kriittisen tuen Salvador Allenden hallitukselle. He tekivät tiettyjä toimia vallatakseen pieniä maatalous- ja teollisuusomaisuuksia, samoin kuin isoja ja monopolistisiakin, joiden he katsoivat olevan samaa tai lähes samaa. Tämä auttoi kasvattamaan sekaannusta siitä, mikä olisi Chilen vallankumouksen ensisijainen, mikä taas toissijainen vihollinen.

Vanhan MIRin loistavia hahmoja olivat sellaiset henkilöt kuin Miguel Henríquez44, joka esimerkillisellä rohkeudella omistautui vallankumoukselliseen taisteluun. Tämän päivän miriläiset ovat silkka läimäys edellisten kasvoille; he eivät ainoastaan perääntyneet siihen pisteeseen asti, että MIR muutettiin pelkiksi pikku jäänteiksi vanhasta, vaan he myös hylkäsivät kaikki vallankumoukselliset ajatuksensa ja muuttivat itsensä kapitalistisen riiston puolestapuhujiksi liittymällä “S”P:hen tai PPD:hen45 tai jopa kristillisdemokraatteihin.

Esimerkki yksilöllisestä reformisminvastaisesta taistelusta, eristettynä joukoista, saavutti selkeimmän ilmauksensa VOP:ssä46. Kohdatessaan poliisivainoa ja keinona “herättää” massat UP:n illuusiosta, sen jäsenet muuttivat itsensä “eläviksi pommeiksi” ja räjäyttivät itsensä tutkintapoliisin päämajan edessä. Kaikki heidän jäsenensä ja joitakin poliiseja kuoli.

On hyvä muistaa trotskilaistaustaisen VOP:n erään johtajan viheliäiset hyökkäykset. Nykyisin tämä henkilö, Luis Vitale47, yrittää “pelastaa marxilaisuuden kristillisellä etiikalla”. Vitales, joka ei ollut tyytyväinen jäsenyydestään suuressa määrässä pieniä pikkuporvarillisia ryhmiä, teeskenteli olevansa historioitsija ja hyökkäsi Bernardo O’Higginsiä48 ja muita Espanjan kolonialismia vastustaneita itsenäisyystaistelijoita vastaan sillä perusteella, että he eivät taistelleet sosialistisen vallankumouksen puolesta.

Toinen humoristinen kopla oli trotskilainen Vallankumouksellinen Työväenpuolue49, joka jakaantui pieniin ryhmiin. UP:n aikana sen sanomalehti kutsui kansalliseen lakkoon Allenden tukemiseksi; 15 päivää myöhemmin epäonnistuttuaan toteuttamaan kansallisen lakon se kutsui maanosan kattavaan lakkoon, ja, odottamatta yhtään sympatiaan kutsulleen, 15 päivää myöhemmin se kutsui “maailmanlakkoon Allenden tukemiseksi ja imperialistista hyökkäystä vastaan”.

Moninaiset vasemmistolaiset ryhmät, lukuun ottamatta trotskilaisia, jotka ovat revisionismin rikoskumppaneita, etsivät vallankumouksellista ulospääsyä Chilessä 11.9.1973 asti vallinneen porvarillis-demokraattisen järjestelmän kriisistä. Heidän ponnistuksensa olivat suuria ja sankarillisia. Kukaan ei voi väittää, että heidän tappionsa olisivat johtuneet “tahdon” tai rohkeuden puutteesta; päinvastoin, sitä heillä oli paljon. Selitystä heidän tappiolleen on etsittävä heidän käytäntöään ohjanneista ajatuksista, heidän eklektisestä ajattelustaan, joka oli kaukana vallankumouksellisesta proletaarisesta ymmärryksestä, marxilais-leniniläisestä ideologiasta, Marxin, Engelsin, Leninin ja Stalinin opetusten soveltamisesta Chilen todellisuuteen.

Jälleen kerran työläisten ja kansan veren kustannuksella, rehellisten ja militanttien taistelijoiden henkien kustannuksella luokkataistelu muistutti meitä, että työväenluokalla ja kansoilla ei ole tulevaisuutta, ei näköalaa aitoon yhteiskunnalliseen muutokseen, sosialismiin, ellei heillä ole aitoa proletaarista puoluetta, luokkataistelussa karaistua ja kommunistisen ideologian, marxismi-leninismin, pohjalta muodostettua.

Fasistisen sotilasvallankaappauksen 25. vuosipäivänä Chilen työväenluokalla ja kansalla on näytettävänään muutakin kuin tappioita. Pääasiassa sillä on oikea aarrearkullinen arvokkaita opetuksia, jotka se on saanut veren ja 18 vuotta kestäneiden ideologisten, poliittisten ja järjestöllisten, aidon marxilais-leniniläisen puolueen rakentamiseen käytettyjen ponnistusten kautta. Chilen Kommunistisessa Puolueessa (Proletaarinen toiminta) [PC(AP)] nämä ponnistukset on kruunattu menestyksellä. Tällä puolueella ei ole muita sitoumuksia kuin ne, jotka juontuvat johdonmukaisesta vallankumouksellisuudesta, marxismi-leninismistä, Chilen työväenluokan ja kansan vallankumouksellisista eduista. Se on kyennyt ja kykenee tänäkin päivänä, toisin kuin mikään muu itseään vasemmistolaiseksi tai vallankumoukselliseksi kutsuva järjestö, tuottamaan ainekset, jotka mahdollistavat menneiden tapahtumien todellisten syiden paljastamisen, jotta voimme menestyksekkäästi käydä nykyiseen vallankumoukselliseen taisteluun ja osoittaa sen näköalat.

Päätökseksi esitämme seuraavan katkelman PC(AP):n Ohjelmateeseistä, jotka julkaistiin vuoden 1995 kesäkuussa:

Meitä edeltäneistä sankarillisista taistelujen päivistä pitäisi tehdä yhteenveto avoimesta, tieteellisestä näkökulmasta jättäen syrjään dogmaattisen, idealistisen ja olemuksellisesti uskonnollisen tutkimusotteen, joka riistää noilta päiviltä kaiken vallankumouksellisen olemuksen esittäen ne jonakin jo loppuun vietynä, jonakin, mitä ei voida alistaa analyysille, joka saattaisi paljastaa niiden onnistumiset ja puutteet, positiiviset ja negatiiviset opetukset, jotka niistä kantautuvat. Ne, jotka tänään jatkavat vielä tuohon tapaan, kätkevät ideologisen tai älyllisen kyvyttömyytensä, tai, vielä pahempaa, pitäytyvät vanhoissa virheissä, jotka johtavat kansan uusiin tappioihin.

Tervejärkisestä ja oikeasta näkökulmasta katsoen on tutkittava sekä objektiivisia että subjektiivisia tekijöitä, jotka määräsivät menneitä taisteluita. Tätä tietä voimme saavuttaa oikeita opetuksia, jotka tekevät meille mahdolliseksi täyttää kansandemokratian ja sosialismin historiallisen vaatimuksen.

Aloittaen siitä ymmärryksestä, että meidän maamme kaltaisessa maassa objektiiviset olosuhteet (kansallinen ja yhteiskunnallinen sorto ja riisto) vallankumoukselliselle muutokselle ovat aina olleet läsnä, on ennen kaikkea välttämätöntä analysoida syvällisemmin sitä politiikkaa, joka ohjasi menneitä taisteluja.

Epäilemättä subjektiivisen tekijän laatu on aina ollut ensisijaisen tärkeää, ja taistelun tulos, sen voitto tai tappio, on aina riippunut perusteellisella tavalla tästä. Menneiden taistelujen epäonnistuminen ei ole seurausta objektiivisen tekijän puuttumisesta tai sen heikkoudesta tai tämän tai tuon petollisuudesta, ja vielä vähemmän se on seurausta epäitsekkään kansamme omistautuneisuuden puutteesta. Päinvastoin, kansamme on täyttänyt tuhansia sivuja sankarillisuudellaan, joka liikuttaisi kenet tahansa kyyneliin.

Vastarinta imperialismille ja taantumukselle ja niiden hylkääminen menneisyydessä, erityisesti tasavaltalaiskaudella, ei voinut nojata ohjelmiin aidolla vallankumouksellisella luokkavaihtoehdolla olemassa olevan porvarillisen vallan tuhoamiseksi ja uuden vallan, sosialismin, rakentamiseksi. Päinvastoin, nämä vaihtoehdot perustuivat edistyksellisiin reformeihin, “demokratian laajentamiseen”, yritykseen vähitellen “vallata” imperialismista riippuvainen kapitalistinen valtio, pyrkimykseen “muuntaa” tuo valtio kansan ja työläisten “palvelukseen”. Perustuen tähän kansanliikkeen entisten johtajien virheelliseen ideologiseen ja ohjelmalliseen perustaan, kehittyi taistelun muotoja, joiden näköalana ei ollut laittaa vallan valtaamista, so. yhteiskunnallista vallankumousta, päiväjärjestykseen. Hyvä esimerkki tästä on UP:n valitsema parlamentaarinen tie, “rauhanomainen tie”, mikä merkitsi kokonaista tragediaa Chilen työväen- ja kansanliikkeelle. Tämä voidaan nähdä myös itse antifasistisessa vastarinnassa, jota käytiin aina porvarillisen demokratian palauttamiseksi, vaikka käytiinkin avoimia ja joukkoluontoisia taisteluja, jopa aseellisia taisteluja.

Tässä trendissä kansallinen ja yhteiskunnallinen vapautuminen, kansandemokraattinen ja sosialistinen vallankumous loistivat poissaolollaan.

Subjektiivinen tekijä, poliittinen johto ja sen ideat ovat näin ollen määräävä elementti, josta työväen ja kansan taistelut riippuvat. Entisen Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan maiden kaatuminen ovat universaali todiste meidän kantamme puolesta; että se, mikä siellä tapahtui, ei ollut sosialismin, vielä vähemmän kommunistisen ideologian, epäonnistuminen, vaan päinvastoin se oli seuraus heidän luopuruudestaan ja petoksestaan. Tänään se on selvää jopa ultra-sokeille idealisteille, niille, jotka eivät halunneet nähdä noiden puolueiden johtajien ja noiden entisten valtioiden revisionistista ja antikommunistista todellisuutta.

Kansallinen ja kansainvälinen taantumus ovat kuranneet vedet hetkeksi historiassa. Jotkut itse itsensä vasemmistolaisiksi ja vallankumouksellisiksi määritelleet ovat jättäneet taisteluhaudat ja liittyneet avoimesti taantumuksen riveihin, toiset yhä horjuvat puolelta toiselle ja yrittävät opportunistisesti palvella taantumusta ja imperialismia käyttämällä “edistyksellisiä”, sosialidemokraattisia fraaseja.

Joukot, vaikkakin väliaikaisesti hämillään, etsivät ulospääsyä kapitalistisen yliriiston kriisistä, työväen- ja kansanliikkeet seuraavat toisiaan. Yleisesti ottaen voidaan todeta, että Chilessä, niin kuin muuallakin maailmassa, työläisten ja kansan vallankumouksellisen taistelun uusi aalto on muotoutumassa. Tätä tulisi tervehtiä vallankumouksellisella luokkaideologialla ja -politiikalla. Sellaisella, joka on korkeampaa kaliiperia kuin menneisyydessä. Sellaisella, joka todella tekee mahdolliseksi saavuttaa nykyiselle aikakaudelle asetetut päämäärät ja joka varmistaa prosessin näköalojen sosialistisuuden.

Selitykset

1. Augusto José Ramón Pinochet Ugarte (1915–2006) oli Chilen vuoden 1973 sotilasvallankaappauksen johtaja ja maan presidentti vuosina 1974–1990.
2. Unidad Popular (suom. Kansan Yhtenäisyys), UP, oli vuonna 1969 perustettu ja 1981 lakkautettu koalitio, jonka pääasiassa muodostivat Chilen Sosialistinen Puolue ja Chilen Kommunistinen Puolue. Sen ideologiana oli demokraattinen sosialismi.
3. Salvador Guillermo Allende Gossens (1908–1973) oli Chilen Sosialistisen Puolueen perustaja ja johtaja, Kansan Yhtenäisyyden johtaja sekä maan presidentti vuodesta 1970 kuolemaansa vuonna 1973.
4. Palacio de La Moneda on Chilen pääkaupungissa, Santiagossa sijaitseva presidentin virkapalatsi.
5. Central Única de Trabajadores de Chile (suom. Chilen Työväen Yhtenäisyyskeskus), CUT, oli Chilessä vuosina 1953–1973 toiminut ammattiliittojen keskusjärjestö.
6. Partido Comunista de Chile (suom. Chilen Kommunistinen Puolue) on vuonna 1922 perustettu puolue. Tekstissä sana kommunistinen esiintyy lainausmerkeissä, millä kirjoittaja on halunnut viestiä, että puolue ei todella ole kommunistinen. Tekstissä lyhennetään “K”P, virallinen lyhenne on PCCh.
7. Partido Socialista de Chile (suom. Chilen Sosialistinen Puolue) on vuonna 1933 perustettu puolue. Tekstissä sana sosialistinen esiintyy lainausmerkeissä, millä kirjoittaja on halunnut viestiä, että puolue ei todella ole kommunistinen. Tekstissä lyhennetään “S”P, virallinen lyhenne on PS.
8. Cordón Industrial (suom. teollisuusvyöhyke) oli sosialistisen kaksoisvallan elin. Niitä perustettiin kansan ja työväenluokan toimesta Chilessä vuosina 1970–1973.
9. Englanninnoksessa käytetään ilmausta Community Commando. Tarkoitetaan vallankumouksellisia erikoisjoukkoja.
10. Nikita Sergejevitš Hruštšov oli Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen pääsihteeri vuosina 1953–1964. Hänen klikkinsä kaappasi vallan NKP:n 20. kongressissa. Hruštšovilaiset lakkauttivat proletariaatin diktatuurin ja asettivat tilalle uuden porvariston luokkaherruuden.
11. NKP:n 20. kongressi pidettiin vuonna 1956. Kongressi on tunnettu Hruštšovin pitämästä ns. salaisesta puheesta, jossa muodollisesti irtisanouduttiin Stalinista, sisällöllisesti kommunismista.
12. Luis Alberto Corvalán Lepe (1916–2010) oli Chilen Kommunistisen Puolueen pääsihteerinä sotilasdiktatuurin ajan. Fasistit pidättivät Corvalánin 11.9.1973. Yhdysvaltain kanssa tekemässään sopimuksessa Neuvostoliitto vaihtoi hänet Vladimir Bukovskyyn. Corválan sai turvapaikan Neuvostoliitosta ja palasi Chileen vuonna 1988.
13. Ramón Augusto Silva Ulloa (1914–2004) oli alun perin Chilen Sosialistisen Puolueen jäsen. Hänet erotettiin puolueesta vuonna 1967, ja hän perusti muiden samalla kertaa erotettujen kanssa Kansan Sosialistisen Liiton (esp. Únion Socialista Popular), USOPOn.
14. Democracia Cristiana (suom. Kristillisdemokraatit), DC, on vuonna 1957 perustettu puolue.
15. Carlos Prats González (1915–1974) oli Chilen armeijan kenraali ja Allenden varapresidentti. Fasistit murhasivat hänet autopommilla Argentiinassa vuonna 1974.
16. Alberto Arturo Miguel Bachelet Martínez (1923–1974) oli Chilen ilmavoimien prikaatikenraali. Fasistit kiduttivat hänet hengiltä.
17. Partido Radical (suom. Radikaalipuolue) oli 1863 perustettu liberaalipuolue. Puolue lakkautettiin 1994.
18. Movimento de Acción Popular Unitaria (suom. Kansan Yhtenäinen Toimintaliike), MAPU, oli vuonna 1969 perustettu, vapautuksen teologiaa kannattanut kristillissosialistinen puolue. Sen perustajat lähtivät Kristillisdemokraateista, koska he halusivat vasemmistolaisen kristillisen puolueen. Kongressissaan vuonna 1970 puolue määritteli ideologiakseen marxismi-leninismin. Puolue lakkautettiin 1994.
19. Partido Izquierda Cristiana de Chile (suom. Chilen Kristillinen Vasemmistopuolue), IC, oli vuonna 1971 perustettu, vapautuksen teologiaa kannattanut kristillissosialistinen puolue. Sen ero MAPUun on, että se ei hyväksynyt marxismi-leninismiä. Puolue lakkautettiin 2013.
20. Ricardo Froilán Lagos Escobar (s. 1938) on entinen Chilen Sosialistisen Puolueen jäsen. Vuonna 1987 hän perusti Demokraattipuolueen (PPD), jonka ehdokkaana hänet valittiin maan presidentiksi. Hän toimi virassa vuosina 2000–2006.
21. Näin kävikin hyvin pian. Entinen Chilen Sosialistisen Puolueen jäsen Ricardo Lagos toimi presidenttinä vuosina 2000–2006. Tämän jälkeen Chilen Sosialistisen Puolueen Michelle Bachelet (s. 1951) on toiminut maan presidenttinä vuosina 2006–2010, ja vuodesta 2014 hän on ollut jälleen presidenttinä.
22. Marcelo Schilling Rodríguez (s. 1949) on Chilen Sosialistisen Puolueen jäsen ja kansanedustaja.
23. Sotilasdiktatuurin jälkeen vuonna 1990 Chilen presidentiksi valittiin kristillisdemokraatti Patricio Aylwin Azócar (s. 1918), jonka johdolla maassa alkoi “sovittelun” aikakausi. Tämän yhteydessä selviteltiin sotilasdiktatuurin hirmutekoja ja tunnustettiin niitä. Pinnan alla kuitenkin jatkettiin vallankumouksellisen työväenliikkeen vainoamista, kun fasistit käytännössä katsoen armahdettiin.
24. Viiden tähden hotellilla viitataan fasistien vankilaoloihin.
25. Viitataan trotskilaiseen fraasiin “työväen itsehallinnosta”. Myös Titon Jugoslaviassa puhuttiin “työväen itsehallinnosta”.
26. Movimiento de Izquierda Revolucionaria (suom. Vallankumouksellisen Vasemmiston Liike), MIR, on vuonna 1965 perustettu vasemmistolainen järjestö. Alun perin se piti sisällään hyvinkin vaihtelevia kapinallisia aineksia, mutta parissa vuodessa sen ideologiaksi vakiintui lähinnä guevaralaisuus. Ideologian vakiinnuttua MIR toimi vallankumouksellisena puolueena, kunnes se revisioitui täysin sotilasdiktatuurin päättyessä.
27. Frente Patriótico Manuel Rodríguez (suom. Manuel Rodríguezin Isänmaallinen Rintama), FPMR, on chileläinen kaupunkisissiliike. Sen nimi tulee Manuel Xavier Rodríguez Erdoízalta (1785–1818), joka oli Chilen itsenäisyyttä ajanut sissijohtaja. FPMR toimi lähinnä Pinochetin aikana tavoitteenaan sotilasdiktatuurin kumoaminen. Liike yritti mm. 1986 salamurhata Pinochetin. Sotilasdiktatuurin jälkeen liikkeen toiminta on paljolti hiljentynyt.
28. Jorge Insunza Becker (s. 1936) on Chilen Kommunistisen Puolueen jäsen ja entinen kansanedustaja.
29. Gladys del Carmen Marín Millie (1941–2005) oli Chilen Kommunistisen Puolueen pitkäaikainen jäsen. Hän toimi puolueen pääsihteerinä 1994–2002 ja puheenjohtajana vuodesta 2002 kuolemaansa vuonna 2005.
30. Viitataan Marxin kuuluisaan lausahdukseen teoksessa Louis Bonaparten brumairekuun kahdeksastoista.
31. Parlamenttikretinismi on Leninin käyttämä pilkkanimitys käytännölle, joka rajoittuu pelkästään parlamentaariseen toimintaan ja tätä tukevaan oheistoimintaan.
32. Gabriel González Videla (1898–1980) oli Chilen presidentti vuosina 1946–1952. Videlan hallitus tunnetaan mm. kovista kommunistivainoistaan. Vuonna 1948 Videlan johdolla säädettiin Laki demokratian pysyväksi puolustamiseksi (esp. Ley de Defensa Permanente de la Democracia), jolla kiellettiin kommunismi. Monet, erityisesti kommunistit, viittaavat lakiin nimellä la ley maldita, kirottu laki.
33. Carlos Ibáñez del Campo (1877–1960) oli armeijan kenraali ja Chilen presidentti vuosina 1927–1931 ja 1952–1958.
34. Volodia Teitelboim Volosky (1916–2008) oli Chilen Kommunistisen Puolueen pitkäaikainen jäsen. Hän eli suurimman osan sotilasdiktatuurin ajasta maanpaossa Neuvostoliitossa. Hän toimi Chilen Kom. Puolueen puheenjohtajana vuosina 1989–1994.
35. Jorge Alessandri Rodríguez (1896–1986) oli Chilen presidentti vuosina 1958–1964. Hän oli myös Allenden vastaehdokas vuoden 1970 vaaleissa, jotka Allende voitti.
36. Eduardo Nicanor Frei Montalva (1911–1982) oli Chilen kristillisdemokraattinen presidentti vuosina 1964–1970.
37. Revolución en libertad (suom. vallankumous vapauden vallitessa) oli Montalvan hallituksen iskulause. Siihen kuului viisi periaatetta: taloudellinen kehitys, koulutus ja tekninen koulutus, solidaarisuus ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus, poliittinen osanotto sekä kansanvalta.
38. Alliance for Progress (suom. Liitto edistyksen puolesta) oli Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedyn vuonna 1961 alullepanema ohjelma Yhdysvaltojen ja Latinalaisen Amerikan välisen taloudellisen yhteistyön kehittämiseksi. Tosiasiallisesti kyseessä oli Yhdysvaltain imperialistinen hanke.
39. Mapuchet ovat Chilen ja Argentiinan alueilla elävä alkuperäiskansa.
40. Puerto Monttin verilöyly alkoi 9.3.1969, kun maattomat ihmiset olivat vallanneet päiviä aiemmin maata itselleen. Chilen sisäministeri Edmundo Pérez Zujovic (1912–1971) määräsi 250 poliisia hyökkäämään valtaajien kimppuun. Kahdeksan valtaajaa sai surmansa, ja kaikki uudet kodit poltettiin. Puerto Monttin verilöyly heikensi presidenttinä toimineen Montalvan kannatusta niin, että tätä ei valittu toiselle kaudelle vuoden 1970 vaaleissa. Vaalit voitti Allende.
41. Partido Comunista Revolucionario (Vallankumouksellinen Kommunistinen Puolue), PCR, oli vuosina 1966–1985 toiminut kommunistinen puolue. Vuonna 1978 osa jäsenistöstä erosi perustaakseen PC(AP):n. Vuonna 1984 PCR oli mukana perustamassa Vallankumouksellista Internationalistista Liikettä, RIMiä.
42. Vanguardia Revolucionaria Marxista (Vallankumouksellinen Marxilainen Etujoukko), VRM, oli lyhytikäinen kommunistinen järjestö 1960-luvun alussa.
43. Fokismi (esp. foquismo) on Régis Debrayn Kuuban vuoden 1959 vallankumouksen pohjalta muotoilema vallankumousteoria. Sen pääperiaatteena on pienten sissiyksiköiden tekemien terrori-iskujen avulla nostattaa yleistä tyytymättömyyttä ja näin lietsoa kansa vallankumoukselliseen kapinaan. Fokistinen vallankumousteoria on keskeinen osa guevaralaisuutta.
44. Miguel Enríquez Espinosa (1944–1974) oli MIRin perustajajäsen ja sen pääsihteeri vuodesta 1967 kuolemaansa vuonna 1974. Hän kuoli fasistien murhaamana.
45. Partido por la Democracia (Puolue Demokratian puolesta) on vuonna 1987 perustettu liberaali sosialidemokraattinen puolue.
46. Vanguardia Organizada del Pueblo (Kansan Organisoitu Etujoukko), VOP, oli vuosina 1968–1971 toiminut aseellinen ryhmä. Ideologialtaan se oli lähinnä trotskilainen. Ryhmä suoritti Edmundo Pérez Zujovicin salamurhan vuonna 1971.
47. Luis Vitale (1927–2010) oli vuonna 1965 perustamassa MIRiä, josta hänet erotettiin vuonna 1969 trotskilaisuuden vuoksi. Vuonna 1973 sotilasvallankaappauksen jälkeen fasistit ottivat hänet kiinni. Vuonna 1974 Vitale lähti maanpakoon Saksaan.
48. Bernardo O’Higgins (1778–1842) johti Chilen itsenäisyyssotaa Espanjaa vastaan ja toimi maan johtajana 1817–1823. Maa itsenäistyi O’Higginsin johdolla 1818. Hänet syrjäytettiin vallasta 1823.
49. Ei ole aivan selvää, mihin puolueeseen tällä viitataan. Todennäköisesti kyseessä on joko Trotskin johtamaan Neljänteen Internationaaliin kuulunut Partido Obrero Revolucionario (suom. Vallankumouksellinen Työväenpuolue), joka oli olemassa 1937–1964, tai vuonna 1972 perustettuun Partido Socialista Revolucionario (suom. Vallankumouksellinen Sosialistinen Puolue), joka kuului Neljännen Internationaalin Yhdistyneeseen Sihteeristöön.