Mao Tsetung - Palvelkaa kansaa (1944)

Kommunistinen puolueemme sekä  puolueemme johtama 8:s ja Uusi 4:s armeija ovat vallankumouksen pataljoonia. Nämä pataljoonat ovat kokonaan omistautuneet kansan vapauttamiselle ja työskentelevät täysin kansan etujen hyväksi. Toveri Tsang Tsu-teh oli näiden pataljoonien riveissä.

Kaikkien ihmisten on kuoltava, mutta kuolema voi olla merkitykseltään vaihteleva. Muinainen kiinalainen kirjailija Tsuma Tshien sanoi: "Vaikka kuolema tuleekin yhtäläisesti kaikkien ihmisten osaksi, se saattaa olla painavampi kuin Tai-vuori tai kevyempi kuin höyhen." Kuolema kansan puolesta on painavampi kuin Tai -vuori, mutta työskentely fasistien hyväksi ja kuolema riistäjien ja sortajien puolesta on keveämpi kuin höyhen. Toveri Tsang Tsu-teh kuoli kansan puolesta, ja hänen kuolemansa on todellakin painavampi kuin Tai-vuori.

Jos meillä on puutteellisuuksia, me emme pelkää niiden osoittamista ja arvostelemista, koska palvelemme kansaa. Jokainen, aivan kuka tahansa, voi osoittaa puutteellisuuksiamme. Jos hän on oikeassa, me tulemme oikaisemaan ne. Jos hänen ehdotuksensa hyödyttää kansaa, me tulemme toimimaan sen mukaisesti. Ajatuksen "paremmasta armeijasta ja yksinkertaisemmasta hallinnosta" esitti herra Li Ting-ming, joka ei ole kommunisti. Hän esitti hyvän ehdotuksen, joka on hyödyksi kansalle, ja me olemme omaksuneet sen. Jos kansan etujen mukaisesti hellittämättä teemme sitä mikä on oikein ja korjaamme sitä mikä on väärin, rivimme tulevat varmasti menestymään.

Olemme kotoisin maan joka kolkasta ja liittyneet yhteen yhteisen vallankumouksellisen tavoitteen vuoksi. Ja me tarvitsemme kansan valtavan enemmistön mukaamme tähän tavoitteeseen johtavalla tiellä. Tänään me jo johdamme tukialueita, joiden asukasmäärä on 91 miljoonaa, mutta tämä ei riitä: koko kansakunnan vapauttamiseen tarvitaan enemmän. Vaikeina aikoina emme saa kadottaa näkyvistämme saavutuksiamme, meidän on nähtävä valoisa tulevaisuus ja rohkaistava mielemme. Kiinan kansa kärsii: velvollisuutemme on pelastaa se ja meidän on ponnisteltava taistelussa. Missä on taistelua, siellä on uhrautumista, ja kuolema on tavallinen tapahtuma. Mutta me pidämme kansan edut ja suuren enemmistön kärsimykset sydämellämme, ja kun me kuolemme kansan puolesta, se on arvokas kuolema. Meidän tulisi kuitenkin tehdä parhaamme välttääksemme tarpeettomia uhrauksia. Kaadereittemme on osoitettava huolenpitoa jokaisesta sotilaasta, ja kaikkien ihmisten vallankumouksellisissa riveissä on huolehdittava toisistaan, rakastettava ja autettava toisiaan.

Tästä lähtien, kun kuka tahansa riveissämme jotakin hyödyllistä työtä tehnyt kuolee, olipa hän sotilas tai kokki, meidän olisi pidettävä  hautajaismenot ja muistokokous hänen kunniakseen. Tämän pitäisi tulla tavaksi. Ja sitä olisi suositeltava myös kansan keskuudessa. Kun joku kuolee kylässä, pidettäköön muistokokous siellä. Tällä tavalla me ilmaisemme surevamme kuollutta ja yhdistämme koko kansan.

Mao Tsetung 8.9.1944

V.I.Lenin - Marxilaisuus ja revisionismi (1908)

V.I.Lenin - Marxilaisuus ja revisionismi (1908)

Tunnettu mietelause kuuluu, että jos geometrian selviöt loukkaisivat ihmisten etuja, niin ne varmaan kumottaisiin. Luonnonhistorialliset teoriat, jotka ovat loukanneet teologian vanhoja ennakkoluuloja, ovat aiheuttaneet ja aiheuttavat vielä nytkin mitä hurjinta taistelua. Ei ole ihme, että Marxin oppi, joka palvelee suoranaisesti nykyisen yhteiskunnan edistyneimmän luokan valistamista ja järjestämistä, osoittaa tämän luokan tehtävät ja todistaa, että nykyisen järjestelmän tilalle tulee väistämättömästi - taloudellisen kehityksen vuoksi - uusi järjestelmä, ei ole ihme, että tämän opin on pitänyt ottaa taistellen jokainen askeleensa elämäntiellä.

Ei kannata puhuakaan porvarillisesta tieteestä ja filosofiasta, joita viralliset professorit virallisesti opettavat tyhmistyttääkseen omistavien luokkien kasvavaa nuorisoa ja "harjaannuttaakseen" sitä käymään ulkoisten ja sisäisten vihollisten kimppuun. Tämä tiede ei halua kuullakaan marxilaisuudesta, vaan julistaa sen kumotuksi ja hävitetyksi; Marxia vastaan hyökkäilevät yhtä innokkaasti sekä nuoret tiedemiehet, jotka pyrkivät ylenemään virkauralla sosialismia kumoamalla, että ikäloput vanhukset, jotka valvovat kaikenlaisten nukkavierujen "järjestelmien" testamenttia. Marxilaisuuden kasvu, sen aatteiden leviäminen ja lujittuminen työväenluokan keskuudessa, aiheuttaa ehdottomasti sen, että porvariston hyökkäilyt taajenevat ja kärjistyvät marxilaisuutta vastaan, joka virallisen tieteen suorittaman "hävittämisen" jälkeen tulee joka kerta yhä lujemmaksi, karaistuneemmaksi ja elinkykyisemmäksi.

Mutta niidenkään oppien joukossa, jotka ovat yhteydessä työväenluokan taisteluun ja ovat levinneet etupäässä proletariaatin keskuuteen, marxilaisuus ei saanut läheskään heti lujitetuksi asemaansa. Olemassaolonsa ensimmäisen puolivuosisadan (19. vuosisadan 40-luvulta) marxilaisuus taisteli sille aivan vihamielisiä teorioita vastaan. 40-luvun ensi puoliskolla Marx ja Engels selvittivät välinsä radikaalisten nuorhegeliläisten kanssa, jotka olivat filosofisen idealismin kannalla. 40-luvun lopulla nousi esiin taistelu taloudellisten oppien alalla - proudhonilaisuutta vastaan. Viisikymmenluku saattoi tämän taistelun päätökseen: niiden puolueiden ja oppien arvostelu, jotka paljastivat olemuksensa myrskyisänä vuotena 1848. 60-luvulla taistelu siirtyi yleisen teorian alalta sellaiselle alalle, joka on läheisempi välittömälle työväenliikkeelle: bakuninilaisuuden häätäminen lnternationaalista. 70-luvun alussa nousee Saksassa lyhyeksi ajaksi etualalle proudhonisti Miilberger; - 70-luvun lopussa positivisti Diihring. Mutta kummankin vaikutus proletariaattiin on jo aivan mitätön. Marxilaisuus voittaa jo ehdottomasti kaikki muut työväenliikkeen ideologiat. -

Viime vuosisadan 90-lukuun mennessä tämä voitto oli pääpiirteissään saavutettu täydellisesti. Vieläpä romaanisissakin maissa, joissa proudhonilaisuuden perinteet säilyivät kauimmin, työväenpuolueet rakensivat tosiasiallisesti ohjelmansa ja taktiikkansa marxilaiselle perustalle. Työväenliikkeen kansainvälinen järjestö, joka oli jälleen aloittanut toimintansa ajoittaisten kansainvälisten edustajakokousten", muodossa, asettui heti ja miltei taistelutta kaikessa oleellisessa marxilaisuuden kannalle. Mutta kun marxilaisuus oli syrjäyttänyt kaikki vähänkin eheät sille vihamieliset opit, , alkoivat tendenssit, joita nämä opit ilmensivät, etsiä itselleen muita teitä. Taistelun muodot ja aiheet muuttuivat, mutta taistelu jatkui. Ja marxilaisuuden olemassaolon toinen puolivuosisata alkoi (viime vuosisadan 9O-luku) marxilaisuuden sisäisen, marxilaisuudelle vihamielisen virtauksen taistelulla.

Tämä virtaus sai nimensä entisen ortodoksisen marxilaisen Bernsteinin mukaan, joka esitti äänekkäimmin ja yhtenäisimmin Marxin oikaisemista, Marxin tarkistamista, revisionismia. Yksinpä Venäjälläkin, jossa ei-marxilainen sosialismi - maan taloudellisen takapajuisuuden vuoksi sekä sen tähden, että vallitsevana oli maaorjuuden jäänteiden painama talonpoikaisväestö - on luonnollisesti säilynyt kauimmin, yksinpä Venäjälläkin se muuttuu meidän nähtemme selvästi revisionismiksi. Agraarikysymyksessä :kaiken maan kunnallistamisohjelma) sekä yleisissä ohjelma- ja taktiikkakysymyksissä sosialinarodnikkimme korvaavat yhä suuremmassa määrin Marxiin tekemillään "oikaisuilla" vanhan, tavallaan eheän ja marxilaisuudelle perin juurin vihamielisen järjestelmän aikansa eläneet, merkityksensä menettäneet jäännökset.

Marxilaisuutta edeltänyt sosialismi on lyöty hajalle. Se ei jatka taistelua enää omalla itsenäisellä maaperällään, vaan marxilaisuuden yleisellä maaperällä, revisionismina. Katsokaamme, millainen on revisionismin aatteellinen sisältö.

Filosofian alalla revisionismi on kulkenut porvarillisten professorien "tieteen" perässä. Professorit palasivat "takaisin Kantiin", ja revisionismi laahusti uuskantilaisten jäljessä, professorit kertailivat pappien tuhannesti toistamia typeryyksiä filosofista materialismia vastaan, ja revisionistit mymisivät alentuvasti hymyillen (sanasta sanaan viimeisen Handbuchin mukaan), että materialismi on aikoja sitten "kumottu"; professorit käsittelivät Hegeliä kuin "koiran raatoa" ja saarnaten itse idealismia, mutta vain tuhat kertaa matalampaa ja typerämpää kuin Hegelin idealismi, kohauttelivat halveksuvasti olkapäitään dialektiikan johdosta, ja revisionistit talsivat heidän perässään tieteen filosofisen madaltamisen suohon korvaten "konstikkaan" (ja vallankumouksellisen) dialektiikan "yksinkertaisella" (ja rauhallisella) "evoluutiolla"; professorit ansaitsivat virkapalkkansa sopeuttamalla sekä idealistisia että "kriitillisiä" oppijärjestelmiään vallinneeseen keskiaikaiseen "filosofiaan" (so. teologiaan), ja revisionistit lähenivät heitä yrittäen tehdä uskonnon "yksityisasiaksi", ei nykyisen valtion, vaan edistyksellisimmän luokan puolueen suhteen.

Siitä mikä todellinen merkitys tuollaisilla Marxiin tehdyillä "oikaisuilla" oli, on tarpeetonta puhua - asia on itsestään selvä. Toteamme ainoastaan, että Plehanov oli kansainvälisessä sosialidemokratiassa ainoa marxilainen, joka arvosteli revisionistien tässä suhteessa puhumia uskomattomia typeryyksiä johdonmukaisen dialektisen materialismin kannalta. Tämän seikan päättävä korostaminen on sitäkin välttämättömämpää, kun meidän aikanamme tehdään perin virheellisiä yrityksiä kohottaa arvoon vanhaa ja taantumuksellista filosofista rojua Plehanovin taktillisen opportunismin arvostelun lipun alla [Ks. Bogdanovin, Bazarovin ym. kirjaa "Kirjoitelmia marxilaisuuden filosofiasta". Tässä ei ole tarpeellista eritellä tätä kirjaa, ja minun täytyy toistaiseksi rajoittua ilmoittamaan, että lähitulevaisuudessa osoitan useissa kirjoituksissa tai erikoisessa kirjasessa, että kaikki se, mikä tekstissä on sanottu uuskantilaisista revisionisteista. koskee oleellisesti myös näitä "uusia" uushumelaisia ja uusberkeleyläisiä revisionisteja.]

Siirryttäessä kansantaloustieteeseen on ennen kaikkea pantava merkille, että tällä alalla revisionistien tekemät "oikaisut" olivat paljoa monipuolisemmat ja perusteellisemmat; yleisöön koetettiin vaikuttaa "uusilla taloudellista kehitystä koskevilla tiedoilla". Sanottiin, että keskitystä ja pientuotannon pois tunkemista suurtuotannon taholta ei maatalouden alalla tapahdu lainkaan ja että kaupan ja teollisuuden alalla se tapahtuu äärettömän hitaasti. Sanottiin, että pulia on nyt harvemmin ja ne ovat tulleet lievemmiksi, että kartellit ja trustit luultavasti antavat pääomalle mahdollisuuden poistaa pulat kokonaan. Sanottiin, että "romahdusteoria", jonka mukaan kapitalismi kulkee romahdusta kohti, ei pidä paikkaansa, koska tendenssinä on muka luokkaristiriitojen heikkeneminen ja lieventyminen. Sanottiin vihdoin, että Marxin arvoteoriaakin olisi syytä oikoa Böhm-Bawerkin mukaan.

Taistelu revisionisteja vastaan näistä kysymyksistä aiheutti kansainvälisen sosialismin teoreettisessa ajattelussa samanlaisen hedelmällisen elpymisen kuin Engelsin polemiikki Duhringiä vastaan kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Revisionistien väitteitä eriteltiin tosiasioiden ja numeroiden pohjalta. Todistettiin, että revisionistit kaunistelevat järjestelmällisesti nykyistä pientuotantoa. Kumoamattomat numerotiedot todistavat suurtuotannon teknisen ,ja kaupallisen paremmuuden pientuotantoon verrattuna ei ainoastaan teollisuudessa, vaan maanviljelyksessäkin. Mutta maanviljelyksessä on paljon heikommin kehittynyt tavarantuotanto, ja nykyaikaiset tilasto- ja taloustieteilijät pystyvät tavallisesti erottamaan huonosti ne maanviljelyksen erikoisalat (toisinaan jopa operaatiotkin), jotka osoittavat maanviljelyksen joutuvan yhä enemmän maailmantalouden vaihdon piiriin. Luontoistalouden raunioilla pientuotanto pysyy pystyssä ravitsemuksen loputtoman huononemisen, kroonisen nälän, työpäivän pitenemisen, karjan laadun ja sen hoidon huononemisen pohjalla, sanalla sanoen samoin keinoin, joilla käsityötuotantokin piti puoliaan kapitalistista manufaktuurituotantoa vastaan. Jokainen tieteen ja tekniikan edistysaskel järkyttää väistämättömästi ja armottomasti pien tuotannon perustoja kapitalistisessa yhteiskunnassa, ja sosialistisen taloustieteen tehtävä on tutkia tätä prosessia sen kaikissa, useinkin monimutkaisissa ja sekavissa muodoissa, todistaa pientuottajalle, että tämän on mahdotonta säilyä kapitalismin vallitessa, että talonpoikaistaloudella ei ole pelastusta kapitalismin vallitessa, että talonpojan on omaksuttava proletariaatin katsantokanta. Revisionistit ovat tässä kysymyksessä tehneet tieteellisessä suhteessa syntiä yleistämällä pinnallisesti tosiasioita, joita te ovat poimineet yksipuolisesti, irrallisina kapitalismin koko järjestelmästä, - poliittisessa suhteessa he taas ovat tehneet sen synnin, että ovat kiertämättömästi, tahtoen tai tahtomattaan, kutsuneet talonpoikaa tai sysänneet talonpoikaa yrittäjän katsantokannalle (so. porvariston katsantokannalle) sen sijaan, että olisivat sysänneet häntä vallankumouksellisen proletaarin katsantokannalle.

Pulateorian ja romahdusteorian suhteen ovat revisionismin asiat olleet vielä hullummin. Vain aivan lyhyen ajan ja vain kaikkein lyhytnäköisimmät ihmiset ovat voineet ajatella Marxin opin perusteiden muuttamista joitakin vuosia kestäneen teollisen nousun ja kukoistuksen vaikutuksesta. Että pulat eivät ole aikansa eläneitä, sen näytti revisionisteille todellisuus hyvin nopeasti: kukoistuksen jälkeen seurasi pula. Erillisten pulien muodot, perättäinen järjestys ja kuva muuttuivat, mutta pulat pysyivät kapitalistiseen järjestelmään välttämättömästi kuuluvana osana. Yhdistäessään tuotantoa kartellit ja trustit lisäsivät samalla kaikkien nähden tuotannon anarkiaa, tekivät proletariaatin aseman vähemmän turvatuksi ja voimistivat pää- oman harjoittamaa sortoa kärjistäen siten ennenkuulumattomassa määrässä luokkaristiriitoja. Sen että kapitalismi kulkee romahdusta kohti - niin erillisten poliittisten ja taloudellisten pulien mielessä kuin koko kapitalistisen järjestelmän täydellisen haaksirikon mielessä -, ovat juuri uusimmat jättiläistrustit osoittaneet erikoisen havainnollisesti ja erittäin laajoissa mitoissa. Äskeinen finanssipula Amerikassa, hirvittävä työttömyyden kärjistyminen koko Euroopassa, puhumattakaan lähellä olevasta teollisuuspulasta, johon monet merkit viittaavat, - kaikki tämä on vienyt siihen, että kaikki, nähtävästi monet itse revisionisteistakin ovat unohtaneet revisionistien äskeiset "teoriat". Mutta ei pidä unohtaa niitä opetuksia, joita tuo intelligenssin horjunta on antanut työväenluokalle.

Arvoteoriasta on sanottava vain se, että revisionistit eivät ole antaneet siinä suhteessa kerrassaan mitään, he ovat tehneet vain sangen hämäriä viittauksia ja huokailleet Böhm-Bawerkin tapaan eivätkä sen vuoksi ole jättäneet mitään jälkiä tieteellisen ajattelun kehitykseen. Politiikan alalla revisionismi on koettanut tarkistaa nimenomaan perustan marxilaisuudesta, nimittäin luokkataisteluopin. Poliittinen vapaus, ja yleinen äänioikeus hävittävät pohjan luokkataisteluIta, sanottiin meille, ja tekevät vääräksi "Kommunistisen manifestin" vanhan väitteen: työläisillä ei ole isänmaata. Demokratian aikana, koska ”enemmistön tahto" vallitsee, valtiota ei muka saa pitää luokkaherruuden elimenä eikä kieltäytyä tekemästä liittoja edistysmielisen, sosialireformatorisen porvariston kanssa taantumuksellisia vastaan.

Eittämättä nämä revisionistien vastaväitteet muodostivat melko eheärakenteisen katsomusten järjestelmän, nimittäin aikoja tunnettujen liberaalis-porvarillisten katsomusten järjestelmän. Liberaalit ovat aina sanoneet, että porvarillinen parlamentarismi hävittää luokat ja luokkajaon, koska äänioikeus, oikeus osallistua valtion asioiden hoitoon on erotuksetta kaikilla kansalaisilla. Euroopan koko historia 9. vuosisadan toisella puoliskolla ja koko Venäjän vallankumouksen historia 20. vuosisadan alussa osoittavat silminnähtävästi, kuinka typeriä tuollaiset katsomukset ovat. Taloudelliset eroavuudet eivät heikkene, vaan voimistuvat ja kärjistyvät "demokraattisen" kapitalismin vapauden vallitessa. Parlamentarismi ei poista, vaan paljastaa sen, että demokraattisimmatkin porvarilliset tasavallat ovat olemukseltaan luokkasorron elimiä. Auttaessaan valistamaan ja järjestämään monin verroin laajempia väestöjoukkoja kuin jotka aikaisemmin ovat osallistuneet aktiivisesti poliittisiin tapahtumiin, parlamentarismi ei valmistele tällä pulien eikä poliittisten vallankumousten poistamista, vaan kansalaissodan suurinta kärjistymistä näiden vallankumousten aikana. Pariisin tapahtumat vuoden 1871 keväällä ja Venäjän tapahtumat vuoden 1905 talvella osoittivat selvääkin selvemmin, että sellainen kärjistyminen tapahtuu kiertämättömästi. Hetkeäkään empimättä Ranskan porvaristo teki proletariaatin liikkeen kukistamiseksi liiton koko kansakunnan vihollisen, vierasmaalaisen sotaväen kanssa, joka oli hävittänyt sen isänmaata. Ken ei ymmärrä parlamentarismin ja porvarillisen demokratian kiertämätöntä sisäistä dialektiikkaa, joka johtaa kiistan ratkaisemiseen joukkoihin kohdistetulla väkivallalla vielä jyrkemmin kuin entisaikaan, hän ei pysty milloinkaan harjoittamaan tämän parlamentarismin pohjalla periaatteellisesti johdonmukaista propagandaa ja agitaatiota, joka todella valmentaa työväenjoukkoja osallistumaan voitokkaasti sellaisiin "kiistoihin". Kokemus jota on saatu liittojen, sopimuksien ja blokkien teosta sosialireformatorisen liberalismin kanssa Lännessä ja liberaalisen reformismin (kadetit) kanssa Venäjän vallankumouksessa, on osoittanut vakuuttavasti, että nämä sopimukset vain tylsistävät joukkojen tietoisuutta, että ne eivät voimista, vaan heikentävät joukkojen taistelun todellista merkitystä sitoen taistelevia sellaisiin aineksiin, jotka vähiten kykenevät taisteluun ja ovat erittäin horjuvia ja petollisia. Ranskalainen millerandilaisuus, suurin koe, joka on tehty revisionistisen poliittisen taktiikan soveltamisen alalla laajassa, todella kansallisessa mitassa, on käytännössä antanut revisionismista sellaisen arvion, jota maailman proletariaatti ei milloinkaan unohda.

Revisionismin taloudellisten ja poliittisten tendenssien luonnollisena täydennyksenä oli sen suhtautuminen sosialistisen liikkeen lopulliseen päämäärään. "Liike on kaikki kaikessa - päämäärä ei mitään", tämä Bernsteinin siivekäs sanonta ilmaisee revisionismin olemuksen paremmin kuin monet pitkät järkeilyt. Menettelynsä määrääminen tapauksesta tapaukseen, mukautuminen päivän tapahtumiin ja poliittisten pikkujuttujen käänteisiin, proletariaatin perus- etujen ja koko kapitalistisen järjestelmän, koko kapitalistisen kehityksen peruspiirteiden unohtaminen, näiden perusetujen uhraaminen todellisten tai oletettujen hetkellisten etujen vuoksi - sellaista on revisionistinen politiikka. Ja itse tämän politiikan olemuksesta johtuu eittämättömästi, että se voi saada loputtomiin erilaisia muotoja ja että jokainen vähänkin "uusi" kysymys, vähänkin odottamaton ja ennakolta arvaamaton tapahtumain käänne, vaikka tämä käänne muuttaisi vain pienoismitassa ja aivan lyhyeksi ajaksi kehityksen peruslinjaa, tulee väistämättömästi aiheuttamaan aina yksiä ja toisia revisionismin muunnoksia.

Revisionismin kiertämättömyys johtuu sen luokkajuurista nykyaikaisessa yhteiskunnassa. Revisionismi on kansainvälinen ilmiö. Kenelläkään vähänkin tietävällä ja ajattelevaIla sosialistilla ei voi olla pienintäkään epäilystä siitä, että ortodoksien ja bernsteinilaisten suhde Saksassa, guesdelaisten ja jauresilaisten (nyt varsinkin brousselaisten) suhde Ranskassa, Sosialidemokraattisen Liiton ja Riippumattoman Työväenpuolueen suhde Englannissa, Rouckeren ja Vandervelden suhde Belgiassa, integralistien ja reformistien suhde Italiassa, bolsevikkien ja mensevikkien suhde Venäjällä on kaikkialla olemukseltaan yhdenluontoista huolimatta kansallisten olojen ja historiallisten seikkojen suunnattomasta erilaisuudesta kaikkien näiden maiden nykyisessä tilassa. "Jakautuminen" nykyisen kansainvälisen sosialismin sisällä käy itse asiassa ja nyt yhtä linjaa maailman eri maissa todistaen tällä suunnatonta edistysaskelta siihen verraten, mitä oli 30-40 vuotta sitten, jolloin eriluontoiset tendenssit taistelivat eri maissa kansainvälisen sosialismin sisällä. Ja se "revisionismi vasemmalta", joka on nyt hahmottunut romaanisissa maissa ”vallankumouksellisena syndikalismina", sovittautuu myös marxilaisuuteen "oikoen" sitä: Labriola Italiassa ja Lagardelle Ranskassa tuon tuostakin vetoavat väärin ymmärretystä Marxista oikein ymmärrettyyn Marxiin.

Emme voi tässä pysähtyä erittelemään sitä, millaista on aatteelliselta sisällöltään tämä revisionismi, joka ei ole vielä läheskään niin kehittynyt kuin opportunistinen revisionismi, ei ole kansainvälistynyt eikä joutunut kestämään ainoatakaan suurta käytännöllistä ottelua edes yhden maan sosialistista puoluetta vastaan. Sen vuoksi rajoitumme siihen "revisionismiin oikealta", jota edellä kuvailimme.

Mistä johtuu sen kiertämättömyys kapitalistisessa yhteiskunnassa? Minkä vuoksi se on syvempää kuin ovat kapitalismin kehityksen kansallisten erikoisuuksien ja asteiden eroavuudet? Sen vuoksi, että jokaisessa kapitalistisessa maassa rinnan proletariaatin kanssa on aina laajoja pikku- porvariston, pienyrittäjäin kerroksia. Kapitalismi on syntynyt ja sitä syntyy alituisesti pientuotannosta. Kapitalismi luo kiertämättömästi uudelleen kokonaisen joukon "välikerroksia" (tehtaan lisäke, koti työ, pikkuverstaat, joita on hajallaan kautta koko maan suurteollisuuden, esimerkiksi polkupyörä- ja autoteollisuuden vaatimusten vuoksi, jne.). Näin uudet pientuottajat joutuvat yhtä kiertämättömästi heitetyiksi vuorostaan proletariaatin riveihin. On aivan luonnollista, että pikkuporvarillinen maailmankatsomus purkautuu yhä uudelleen esiin laajojen työväenpuolueiden riveissä. On aivan luonnollista, että niin täytyy ollakin ja tulee alati olemaan aina proletaarisen vallankumouksen ratkaisevaan käänteeseen saakka, sillä olisi syvästi erheellistä luulla, että väestön enemmistön "täydellinen" proletarisoituminen on välttämätöntä, jotta sellaisen vallankumouksen suorittaminen käy mahdolliseksi. Se mitä me nyt useinkin koemme ainoastaan aatteellisesti: kiistat Marxiin tehtyjä teoreettisia oikaisuja vastaan, se mikä nyt purkautuu esiin käytännössä vain työväenliikkeen erillisissä osa- kysymyksissä taktillisina erimielisyyksinä revisionistien kanssa ja jakautumisina tällä pohjalla, se on työväenluokan vielä ehdottomasti koettava verrattomasti laajemmassa mitassa, kun proletaarinen vallankumous kärjistää kaikki kiistakysymykset, keskittää kaikki erimielisyydet kohtiin, joilla on mitä välittömin merkitys joukkojen menettelyn määrittelemiselle, pakottaa taistelun tuoksinassa erottamaan viholliset ystävistä, heittämään pois huonot liittolaiset, jotta voidaan antaa ratkaisevia iskuja viholliselle.

Vallankumouksellisen marxilaisuuden aatteellinen taistelu revisionismia vastaan 19. vuosisadan lopulla on ainoastaan alkunäytöstä proletariaatin suuriin vallankumoustaisteluihin sen kulkiessa eteenpäin asiansa täydellistä voittoa kohti poroporvareiden kaikista horjumisista ja heikkouksista huolimatta.

Kirjoitettu maaliskuun loppupuolella - viimeistään huhtikuun. 3. (16.) 1908.

V.I. LENIN

KOMMUNISTISTA NÄKÖKULMAA VAALEIHIN - MIKÄÄN EI MUUTU

Ennakkoäänestyksen käynnistyttyä kaikki porvarillisen demokratian äänitorvet esittävät kaksi vaihtoehtoa kansalaisille: Joko valitsette ehdokkaanne vaikka vaalikoneella ja äänestätte, tai jäätte syrjään politiikasta. Porvarillisen valtion kansalaisina ei kansa muuta voikaan, kuin osallistua parlamentaariseen prosessiin ja ääntenlaskun jälkeen vetäytyä kansalaisyhteiskuntaan. Koska mikään järjestäytynyt taho ei esitä kommunistista kantaa vaaleihin tai aseta vallankumousta luokkataistelun päämääräksi, ovat työväenluokkaiset ihmiset ja kapitalismiin kriittisesti suhtautuvat vaarassa tyytyä joko ”nukkuvien puolueeseen” tai sillä pelotteleviin opportunisteihin.

Keskusta, Kokoomus ja SDP kisailevat nyt siitä, kuka saa muodostaa seuraavan hallituksen. Kisassa ei ole vaakalaudalla politiikan tähänastinen suunta, vaan se jatkuu tuloksesta riippumatta. Perässä tulevat eduskuntapuolueet Perussuomalaiset kärjessään eivät haasta kärkikolmikkoa, vaan jättävät asemoitumisensa tulevaan hallitukseen nähden mahdollisimman auki aina hallitusneuvotteluihin asti. Näin ollen nämä eduskuntavaalit eivät edes symboloi edes hallitsevan luokan sisäisiä vastakkainasetteluita, joita nähtävästikään ei ainakaan strategisella tasolla ole.

Vasemmisto ja eduskunnan ulkopuoliset puolueet esittävät eriasteisia vaihtoehtoja porvariston päälinjalle. Ne ovat sisällöltään lähinnä eriasteista reformismia ja nationalismia. Vaaditaan uuskeynesiläistä elvytyspolitiikkaa, hyvinvointivaltion korjausta, Nato-yhteistyön purkamista ja EU:sta eroamista. Parhaimmillaankin vasemmiston ja pienpuolueiden vaatimukset ovat riittämättömiä, ja mikä pahempaa, niitä kaupitellaan porttina perusteellisempaan muutokseen. Kaikki vasemmistolaiset ja eduskunnan ulkopuoliset puolueet ovat valheellisia vaihtoehtoja ennen kaikkea siksi, että ne valehtelevat kansalle käänteentekevän muutoksen olevan tavoiteltavissa vaalien kautta. Ne voivat puhua kansanjoukoille niiden oman aktiivisuuden tarpeesta, mutta silloinkin niiden käytäntö painottuu kansanjoukkojen mobilisoimiseen äänestäjinä.

Talouskuripolitiikka tulee jatkumaan. Toisin kuin reformistit väittävät, se ei ole Kokoomuksen tai oikeiston juoni jota voidaan torjua äänestämällä talouskuripolitiikan arvostelijoita. Talouskuripolitiikka on väistämätön seuraus kapitalismin kriisistä. Samalla kun reformistit kaavailevat esityksiä kapitalismin pelastamiseksi kriisistään, he peittelevät kapitalismin vaihtoehdottomuutta kuvittelemalla vaihtoehtoja leikkauksille. Osa länsieurooppalaisista porvareista ja porvarillisista taloustieteilijöistä ehdottaa lisää elvytystä, eikä porvariston ”haastaminen” vaatimalla samaa vasemmalta ole muuta kuin hännystelyä ja varjonyrkkeilyä.  Elvytys on valtiojohtoista kapitalismin rahoittamista. Leikkaukset ja elvytys eivät ole toisiaan poissulkevia. Päätös leikkausten ja elvytyksen suhteesta jää porvariston käsiin. Reformistien työkalupakista ei myöskään löydy mitään retoriikkaa konkreettisempaa militarismia, poliisivaltiota tai äärioikeistoa vastaan.

Tosiasiassa siis kaikki vaalipuolueet vasenta laitaa myöten toimivat kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän hyväksi, yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi ja luokkataistelun hillitsemiseksi. Vaaleissa ei ole vaihtoehtoa vallitsevalle järjestelmälle tai sen politiikalle. Jos sellaista vaaleista hakee, löytää vain vaihtoehtoja vallankumoukselle. Reformistit ja revisionistit saattavat puhua ”vallankumouksesta” vertauskuvallisessa mutteivät poliittisessa mielessä, sillä he ovat sitoutuneet porvarilliseen valtioon. Esimerkiksi lukuisat ehdokkaat, jopa enemmistö, vasemmistolaisimmissakin puolueissa kannattavat poliisien määrän lisäämistä.

Mikä tahansa mahdollinen vaalitulos on tappio työväenluokalle. Tietoisimminkin äänestävä pelastaa vain sielunsa, kun pitäisi kohdata todellisuus ja tunnustaa, että jokainen reitti uurnille merkitsee pakenemista. Äänestysaktiivisuus on laskenut pitkällä aikavälillä erityisesti työväenluokassa, eikä sitä tule elvyttää.  Äänestämättä jättävä kääntää selkänsä näennäisille vaihtoehdoille ja porvarillisen demokratian kulisseille, mutta se ei itsessään osoita tietoisuutta vaihtoehtojen tai demokratian näennäisyydestä. Se on kuitenkin mahdollinen askel tähän suuntaan, ja varsinkin työväenluokan ja alistettujen kansanjoukkojen parissa sille on annettava tietoinen sisältö. Tämä on yhdistettävissä työhön proletariaatin luokkatietoisuuden ja luokkataistelun kohottamiseksi.

Oleellisinta, mitä näissä vaaleissa voidaan tarkastella, ovat muutokset työväenluokan äänestyskäyttäytymisessä. Sitä voidaan selvittää alueittain jaotelluista äänestystuloksista. Ideologiset tekijät eivät selviä tilastoista, mutta niitäkin on tunnusteltava. Jotta näiden vaalien jälkeen tulevissa vaaleissa äänestyspassiivisuus voitaisiin muuttaa aktiiviseksi ja poliittiseksi vaaliboikotiksi, tarvitaan kansan keskuudessa toimivia kommunisteja. Näiden kahden tehtävän, vaaliboikotin ja kommunistisen liikkeen rakentamisen, on palveltava toisiaan.

Vaalien boikotointi on paitsi kamppailua parlamentaarisia illuusioita vastaan, myös kamppailua boikotin sisällöstä ja siihen yllyttävästä tietoisuudesta. Kaikenlainen vaalien boikotointi ei välttämättä kehitä joukkojen tietoisuutta, taistelusta puhumattakaan. Aiemmissakin vaaleissa on esitetty vääriä argumentteja boikotin puolesta. Päinvastoin kuin esimerkiksi EU-vaaleja reformistisin ja nationalistisin perustein boikotoivat uskottelevat, Suomi ei ole länsieurooppalaisen imperialismin alistama maa. Proletaareilla ole porvariston kanssa yhteistä kansallista etua, jonka pohjalta voitaisiin harjoittaa demokraattisempaa politiikkaa EU:sta irrallaan. EU:a ja EU-vaaleja on vastustettava, ei Suomen kansallisen itsemääräämisoikeuden vuoksi, vaan imperialististen liittojen hajottamiseksi ja niiden kanssa liittoutuneen Suomen horjuttamiseksi.

Tämän vuoden eduskuntavaaleissa yllytystä vaaliboikottiin on odotettavissa lähinnä anarkisteilta ja mahdollisesti natseilta. Anarkistien vaali- ja valtiokritiikkiä on syytä käsitellä vaalivasemmiston lisäksi, vaikka anarkisteja onkin paljon vähemmän. Tähän on kaksi syytä. Ensinnäkin, anarkistien yleinen asennoituminen Suomen valtioon ja sen vaaleihin on joiltakin osin lähempänä kommunistista kantaa, kuin mikä yleensä on kommunisteinakin esiintyvillä reformisteilla. Siltä osin se voi puhutella niitä joukkoja, joihin vaalikiima ei tartu. Toisekseen, vaikka anarkismi on Suomessa marginaalinen liike, se on hajanaisenakin suurin ja yhtenäisin suuntaus siinä heikossa ulkoparlamentaarisessa liikehdinnässä, jota voidaan pitää mitenkään radikaalina. Anarkisteille ja heidän yleisölleen on kerrottava rehellisesti, mitä ovat periaatteellisimmat erot vaaleihin ja niiden boikotointiin liittyen.

Anarkistit ovat johdonmukaisia boikotoidessaan kaikkia valtiollisia vaaleja, mutta anarkistien perustelut vaalien boikotoinnille eivät ole ainakaan johdonmukaisen luokkakantaisia tai vallankumouksellisia. Anarkistien perustelut ovat usein vain ylösalaisin käännettyjä liberaalien perusteluja äänestämiselle, jopa niiden liberaali sisältö säilyttäen. Liberaalit sanovat, että vaalien kautta kansa voi ilmaista mielipiteensä ja valita poliitikkoja päättämään kansan asioista. Silloin kun anarkistit keskittyvät kritisoimaan tämän asetelman hierarkkisuutta, mm. sanomalla että kansanedustajat tai puolueet päättävät puolestamme, he itse asiassa vahvistavat parlamentaarisia illuusioita. Jos kansa todella voisi äänestää valtaan poliitikkoja päättämään koko yhteiskunnan asioista, se voisi valita poliitikkoja, jotka kumoaisivat kapitalistien luokkadiktatuurin ja raivaisivat tien valtiovallan valtaamiselle. Siksi arvostelun kohdistaminen parlamentarismin muodolliseen hierarkkisuuteen vahvistaa päinvastaisista vakuutteluistaan huolimatta illuusiota siitä, että se kuitenkin voisi toimia väylänä kansanvaltaan. Parlamentarismin pääongelma ei tosiasiassa ole se, että kansa valitsee poliitikkoja päättämään asioistaan, vaan se että parlamentarismi naamioi porvariston luokkadiktatuuria.

Tämä on tietysti yleistystä, sillä mikään suuntaus Suomen anarkistiliikkeessä ei ole maanlaajuisesti järjestäytynyt. Anarkistitkin eroavat keskenään suhtautumisessaan Suomen valtioon ja vastaavasti sen vaaleihin. Vasemmistolaisemmat anarkistit painottavat kritiikissään valtion ja sen edustuksellisten elinten porvarillista luokkaluonnetta, kun taas oikeistolaisemmat anarkistit painottavat näiden porvarillisten elinten edustuksellisuutta ja autoritaarisuutta. Näiden välissä ovat keskustalaiset anarkistit, jotka näkevät molemmat näkökulmat toisiaan tasa-arvoisesti täydentävinä.

Anarkistien keskustaoikeiston valtiokäsitykset ovat sovitettavissa yhteen revisionistien käsitysten kanssa, vaikka poliittinen tai ainakin moraalinen suhtautuminen valtioon eroaa. Anarkismin piirissä on yleistä tehdä metafyysinen erottelu ”valtion” ja ”kapitalismin” välille, esimerkiksi julistamalla taistelua ”valtiota ja kapitalismia vastaan”. Toisistaan abstrahoidut ”valtio” ja ”kapitalismi” näyttäytyvät anarkisteille kahden rintaman taistelun kohteena. Niiden järjestelmällisen yhteyden tunnustaminen ei riitä, sillä virhe on perusteellisempi. Tämä virhe on myös mahdollistanut oikeistolibertaarien fasistisiiven esiintymisen ”anarkokapitalisteina”.

Suomessakin vallitseva yhteiskuntajärjestelmä on yksi kokonaisuus, ei ”kapitalismin” ja ”valtion” liitto. Vallitseva tuotantotapa ja sitä ylläpitävä valtio ovat yhtä ja samaa kokonaisuutta – kapitalismia. Revisionistit tekevät saman pikkuporvarillisen erottelun toisin sanoin, ylikorostamalla yhteiskunnan päällysrakenteen suhteellista itsenäisyyttä perustaan nähden. Tämä näkyy vaatimuksessa ”ulottaa demokratia talouteen”. He katsovat valtion luokkaluonteen määräytyvän luokkien voimasuhteista. Kun anarkistit näkevät valtiovallan vihollisena riippumatta siitä, mitä luokkadiktatuuria se edustaa, revisionistit uskottelevat että valtiovalta voidaan vallata ilman porvarillisen valtion väkivaltaista kumoamista.

Anarkistien ja revisionistien poliittisesti vastakkaisten näkemysten taustalla onkin usein varsin samanlaiset hahmotelmat valtiovallan asemasta yhteiskuntajärjestelmän kokonaisuudessa. Molempien hahmotelmista voidaan kehittää poliittisia strategioita, jotka julistavat ”vallankumousta” reformistisella sisällöllä. Parlamentaariset reformistit voivat kuvitella valtaavansa valtiovallan kasvavien kansalaisliikkeiden ja jälleenvasemmistolaistuvan ammattiyhdistysliikkeen tuella. Anarkistiset reformistit käsittävät vallankumouksen prosessina, jossa ”anarkia” toteutuu paikallisesti tai tilapäisesti, kunnes erilaiset autonomiset liikkeet ja rakenteet kasvavat valtiovallan ohi ja lopulta hukuttavat sen. Sekä revisionistien että anarkistien liikkeenpalvonnassa vallankumous hukkuu asteittaisuuteen, eikä poliittiseen valtaan käydä käsiksi.

Anarkistien vaaliboikotti ei kaikesta huolimatta ole työväenluokkaa hajottava yritys, eikä siihen pidä suhtautua vihamielisesti. Toisin on fasistien laita, joista osa toimii ulkoparlamentaarisesti. Mikäli natsit julistavat vaaliboikotin tai ylipäätään hyödyntävät vaaleja omaan kampanjointiinsa, se suuntautuu työväenluokkaa vastaan ja siten täydentää kapitalismin vaaleja. Fasistit puolustavat kapitalistista ja imperialistista järjestelmää osoittamalla syyllisiä sen marginaalista tai salaliittoteorioiden fantasiamaailmasta. Mikäli natsit yllyttävät ihmisiä vaaliboikottiin, he tekevät sen leimatakseen vaalipuolueet juutalaisten kätyreiksi ja verhotakseen näillä karikatyyreillä hallitsevaa luokkaa ja omia palveluksiaan sille. Kun natsit puhuvat "vallankumouksesta", he tarkoittavat kapitalistisessa Suomessa jo aikaansaadun työväenluokan hajaannuksen valamista sementtiin ja kansan kahlitsemista pääomaan rotuvihalla. Toisin kuin ristiriita kommunistien ja anarkistien vaaliboikotin välillä, ristiriita meidän ja natsien mahdollisen vaaliboikotin välillä ei ole ensisijaisesti ideologisen väittelyn kohde, vaan antifasistisen taisteluyhtenäisyyden ja fyysisen vastamobilisaation kohde.

Proletariaatin äänestyspassiivisuuden politisoiminen aktiiviseksi vaaliboikotiksi voi onnistua vain yhteydessä pitkäjänteiseen työhön kommunistisen liikkeen rakentamiseksi. Näissä vaaleissa ei voida tehdä paljoa, mutta kommunistisia näkökantoja voidaan silti jo nyt propagoida tietoisuudeltaan kaikkein edistyneimmälle vähemmistölle. Heille on selitettävä, kuinka Suomen valtio ylläpitää kapitalistista tuotantotapaa ja siten kapitalistiluokan herruutta, kuinka tuon porvariston diktatuurin valtion ydin muodostuu väkivaltakoneistosta, jota ei voi syrjäyttää tai alistaa millään edustuksellisella elimellä. Vaalit eivät ole tie valtaan, eikä parlamentaarinen koneisto tarjoa kiertotietä väkivaltakoneiston ohi.

Niin liberaalien, revisionistien kuin anarkistienkin käsityksiin on vastattava totuudella luokkataistelusta: poliittinen valta kasvaa kiväärin piipusta ja kaikki ilman valtaa on harhaa. On selitettävä, että valtiovallan valtaaminen edellyttää porvarillisen valtion murskaamista, ja että se ei tapahdu vaalien eikä yleislakon vaan luokkasodan kautta. Voittaakseen porvariston ja sen poliittisen järjestelmän kätyreineen, proletariaatin on rakennettava kommunistinen puolue ja kansanarmeija sekä yhdistettävä puolelleen kaikki yhdistettävissä olevat kansanjoukot – siis opeteltava vallankäyttöä.

- Väliaikainen kommunistinen vaalityöryhmä