KOMMUNISTISTA NÄKÖKULMAA VAALEIHIN - MIKÄÄN EI MUUTU

Ennakkoäänestyksen käynnistyttyä kaikki porvarillisen demokratian äänitorvet esittävät kaksi vaihtoehtoa kansalaisille: Joko valitsette ehdokkaanne vaikka vaalikoneella ja äänestätte, tai jäätte syrjään politiikasta. Porvarillisen valtion kansalaisina ei kansa muuta voikaan, kuin osallistua parlamentaariseen prosessiin ja ääntenlaskun jälkeen vetäytyä kansalaisyhteiskuntaan. Koska mikään järjestäytynyt taho ei esitä kommunistista kantaa vaaleihin tai aseta vallankumousta luokkataistelun päämääräksi, ovat työväenluokkaiset ihmiset ja kapitalismiin kriittisesti suhtautuvat vaarassa tyytyä joko ”nukkuvien puolueeseen” tai sillä pelotteleviin opportunisteihin.

Keskusta, Kokoomus ja SDP kisailevat nyt siitä, kuka saa muodostaa seuraavan hallituksen. Kisassa ei ole vaakalaudalla politiikan tähänastinen suunta, vaan se jatkuu tuloksesta riippumatta. Perässä tulevat eduskuntapuolueet Perussuomalaiset kärjessään eivät haasta kärkikolmikkoa, vaan jättävät asemoitumisensa tulevaan hallitukseen nähden mahdollisimman auki aina hallitusneuvotteluihin asti. Näin ollen nämä eduskuntavaalit eivät edes symboloi edes hallitsevan luokan sisäisiä vastakkainasetteluita, joita nähtävästikään ei ainakaan strategisella tasolla ole.

Vasemmisto ja eduskunnan ulkopuoliset puolueet esittävät eriasteisia vaihtoehtoja porvariston päälinjalle. Ne ovat sisällöltään lähinnä eriasteista reformismia ja nationalismia. Vaaditaan uuskeynesiläistä elvytyspolitiikkaa, hyvinvointivaltion korjausta, Nato-yhteistyön purkamista ja EU:sta eroamista. Parhaimmillaankin vasemmiston ja pienpuolueiden vaatimukset ovat riittämättömiä, ja mikä pahempaa, niitä kaupitellaan porttina perusteellisempaan muutokseen. Kaikki vasemmistolaiset ja eduskunnan ulkopuoliset puolueet ovat valheellisia vaihtoehtoja ennen kaikkea siksi, että ne valehtelevat kansalle käänteentekevän muutoksen olevan tavoiteltavissa vaalien kautta. Ne voivat puhua kansanjoukoille niiden oman aktiivisuuden tarpeesta, mutta silloinkin niiden käytäntö painottuu kansanjoukkojen mobilisoimiseen äänestäjinä.

Talouskuripolitiikka tulee jatkumaan. Toisin kuin reformistit väittävät, se ei ole Kokoomuksen tai oikeiston juoni jota voidaan torjua äänestämällä talouskuripolitiikan arvostelijoita. Talouskuripolitiikka on väistämätön seuraus kapitalismin kriisistä. Samalla kun reformistit kaavailevat esityksiä kapitalismin pelastamiseksi kriisistään, he peittelevät kapitalismin vaihtoehdottomuutta kuvittelemalla vaihtoehtoja leikkauksille. Osa länsieurooppalaisista porvareista ja porvarillisista taloustieteilijöistä ehdottaa lisää elvytystä, eikä porvariston ”haastaminen” vaatimalla samaa vasemmalta ole muuta kuin hännystelyä ja varjonyrkkeilyä.  Elvytys on valtiojohtoista kapitalismin rahoittamista. Leikkaukset ja elvytys eivät ole toisiaan poissulkevia. Päätös leikkausten ja elvytyksen suhteesta jää porvariston käsiin. Reformistien työkalupakista ei myöskään löydy mitään retoriikkaa konkreettisempaa militarismia, poliisivaltiota tai äärioikeistoa vastaan.

Tosiasiassa siis kaikki vaalipuolueet vasenta laitaa myöten toimivat kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän hyväksi, yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi ja luokkataistelun hillitsemiseksi. Vaaleissa ei ole vaihtoehtoa vallitsevalle järjestelmälle tai sen politiikalle. Jos sellaista vaaleista hakee, löytää vain vaihtoehtoja vallankumoukselle. Reformistit ja revisionistit saattavat puhua ”vallankumouksesta” vertauskuvallisessa mutteivät poliittisessa mielessä, sillä he ovat sitoutuneet porvarilliseen valtioon. Esimerkiksi lukuisat ehdokkaat, jopa enemmistö, vasemmistolaisimmissakin puolueissa kannattavat poliisien määrän lisäämistä.

Mikä tahansa mahdollinen vaalitulos on tappio työväenluokalle. Tietoisimminkin äänestävä pelastaa vain sielunsa, kun pitäisi kohdata todellisuus ja tunnustaa, että jokainen reitti uurnille merkitsee pakenemista. Äänestysaktiivisuus on laskenut pitkällä aikavälillä erityisesti työväenluokassa, eikä sitä tule elvyttää.  Äänestämättä jättävä kääntää selkänsä näennäisille vaihtoehdoille ja porvarillisen demokratian kulisseille, mutta se ei itsessään osoita tietoisuutta vaihtoehtojen tai demokratian näennäisyydestä. Se on kuitenkin mahdollinen askel tähän suuntaan, ja varsinkin työväenluokan ja alistettujen kansanjoukkojen parissa sille on annettava tietoinen sisältö. Tämä on yhdistettävissä työhön proletariaatin luokkatietoisuuden ja luokkataistelun kohottamiseksi.

Oleellisinta, mitä näissä vaaleissa voidaan tarkastella, ovat muutokset työväenluokan äänestyskäyttäytymisessä. Sitä voidaan selvittää alueittain jaotelluista äänestystuloksista. Ideologiset tekijät eivät selviä tilastoista, mutta niitäkin on tunnusteltava. Jotta näiden vaalien jälkeen tulevissa vaaleissa äänestyspassiivisuus voitaisiin muuttaa aktiiviseksi ja poliittiseksi vaaliboikotiksi, tarvitaan kansan keskuudessa toimivia kommunisteja. Näiden kahden tehtävän, vaaliboikotin ja kommunistisen liikkeen rakentamisen, on palveltava toisiaan.

Vaalien boikotointi on paitsi kamppailua parlamentaarisia illuusioita vastaan, myös kamppailua boikotin sisällöstä ja siihen yllyttävästä tietoisuudesta. Kaikenlainen vaalien boikotointi ei välttämättä kehitä joukkojen tietoisuutta, taistelusta puhumattakaan. Aiemmissakin vaaleissa on esitetty vääriä argumentteja boikotin puolesta. Päinvastoin kuin esimerkiksi EU-vaaleja reformistisin ja nationalistisin perustein boikotoivat uskottelevat, Suomi ei ole länsieurooppalaisen imperialismin alistama maa. Proletaareilla ole porvariston kanssa yhteistä kansallista etua, jonka pohjalta voitaisiin harjoittaa demokraattisempaa politiikkaa EU:sta irrallaan. EU:a ja EU-vaaleja on vastustettava, ei Suomen kansallisen itsemääräämisoikeuden vuoksi, vaan imperialististen liittojen hajottamiseksi ja niiden kanssa liittoutuneen Suomen horjuttamiseksi.

Tämän vuoden eduskuntavaaleissa yllytystä vaaliboikottiin on odotettavissa lähinnä anarkisteilta ja mahdollisesti natseilta. Anarkistien vaali- ja valtiokritiikkiä on syytä käsitellä vaalivasemmiston lisäksi, vaikka anarkisteja onkin paljon vähemmän. Tähän on kaksi syytä. Ensinnäkin, anarkistien yleinen asennoituminen Suomen valtioon ja sen vaaleihin on joiltakin osin lähempänä kommunistista kantaa, kuin mikä yleensä on kommunisteinakin esiintyvillä reformisteilla. Siltä osin se voi puhutella niitä joukkoja, joihin vaalikiima ei tartu. Toisekseen, vaikka anarkismi on Suomessa marginaalinen liike, se on hajanaisenakin suurin ja yhtenäisin suuntaus siinä heikossa ulkoparlamentaarisessa liikehdinnässä, jota voidaan pitää mitenkään radikaalina. Anarkisteille ja heidän yleisölleen on kerrottava rehellisesti, mitä ovat periaatteellisimmat erot vaaleihin ja niiden boikotointiin liittyen.

Anarkistit ovat johdonmukaisia boikotoidessaan kaikkia valtiollisia vaaleja, mutta anarkistien perustelut vaalien boikotoinnille eivät ole ainakaan johdonmukaisen luokkakantaisia tai vallankumouksellisia. Anarkistien perustelut ovat usein vain ylösalaisin käännettyjä liberaalien perusteluja äänestämiselle, jopa niiden liberaali sisältö säilyttäen. Liberaalit sanovat, että vaalien kautta kansa voi ilmaista mielipiteensä ja valita poliitikkoja päättämään kansan asioista. Silloin kun anarkistit keskittyvät kritisoimaan tämän asetelman hierarkkisuutta, mm. sanomalla että kansanedustajat tai puolueet päättävät puolestamme, he itse asiassa vahvistavat parlamentaarisia illuusioita. Jos kansa todella voisi äänestää valtaan poliitikkoja päättämään koko yhteiskunnan asioista, se voisi valita poliitikkoja, jotka kumoaisivat kapitalistien luokkadiktatuurin ja raivaisivat tien valtiovallan valtaamiselle. Siksi arvostelun kohdistaminen parlamentarismin muodolliseen hierarkkisuuteen vahvistaa päinvastaisista vakuutteluistaan huolimatta illuusiota siitä, että se kuitenkin voisi toimia väylänä kansanvaltaan. Parlamentarismin pääongelma ei tosiasiassa ole se, että kansa valitsee poliitikkoja päättämään asioistaan, vaan se että parlamentarismi naamioi porvariston luokkadiktatuuria.

Tämä on tietysti yleistystä, sillä mikään suuntaus Suomen anarkistiliikkeessä ei ole maanlaajuisesti järjestäytynyt. Anarkistitkin eroavat keskenään suhtautumisessaan Suomen valtioon ja vastaavasti sen vaaleihin. Vasemmistolaisemmat anarkistit painottavat kritiikissään valtion ja sen edustuksellisten elinten porvarillista luokkaluonnetta, kun taas oikeistolaisemmat anarkistit painottavat näiden porvarillisten elinten edustuksellisuutta ja autoritaarisuutta. Näiden välissä ovat keskustalaiset anarkistit, jotka näkevät molemmat näkökulmat toisiaan tasa-arvoisesti täydentävinä.

Anarkistien keskustaoikeiston valtiokäsitykset ovat sovitettavissa yhteen revisionistien käsitysten kanssa, vaikka poliittinen tai ainakin moraalinen suhtautuminen valtioon eroaa. Anarkismin piirissä on yleistä tehdä metafyysinen erottelu ”valtion” ja ”kapitalismin” välille, esimerkiksi julistamalla taistelua ”valtiota ja kapitalismia vastaan”. Toisistaan abstrahoidut ”valtio” ja ”kapitalismi” näyttäytyvät anarkisteille kahden rintaman taistelun kohteena. Niiden järjestelmällisen yhteyden tunnustaminen ei riitä, sillä virhe on perusteellisempi. Tämä virhe on myös mahdollistanut oikeistolibertaarien fasistisiiven esiintymisen ”anarkokapitalisteina”.

Suomessakin vallitseva yhteiskuntajärjestelmä on yksi kokonaisuus, ei ”kapitalismin” ja ”valtion” liitto. Vallitseva tuotantotapa ja sitä ylläpitävä valtio ovat yhtä ja samaa kokonaisuutta – kapitalismia. Revisionistit tekevät saman pikkuporvarillisen erottelun toisin sanoin, ylikorostamalla yhteiskunnan päällysrakenteen suhteellista itsenäisyyttä perustaan nähden. Tämä näkyy vaatimuksessa ”ulottaa demokratia talouteen”. He katsovat valtion luokkaluonteen määräytyvän luokkien voimasuhteista. Kun anarkistit näkevät valtiovallan vihollisena riippumatta siitä, mitä luokkadiktatuuria se edustaa, revisionistit uskottelevat että valtiovalta voidaan vallata ilman porvarillisen valtion väkivaltaista kumoamista.

Anarkistien ja revisionistien poliittisesti vastakkaisten näkemysten taustalla onkin usein varsin samanlaiset hahmotelmat valtiovallan asemasta yhteiskuntajärjestelmän kokonaisuudessa. Molempien hahmotelmista voidaan kehittää poliittisia strategioita, jotka julistavat ”vallankumousta” reformistisella sisällöllä. Parlamentaariset reformistit voivat kuvitella valtaavansa valtiovallan kasvavien kansalaisliikkeiden ja jälleenvasemmistolaistuvan ammattiyhdistysliikkeen tuella. Anarkistiset reformistit käsittävät vallankumouksen prosessina, jossa ”anarkia” toteutuu paikallisesti tai tilapäisesti, kunnes erilaiset autonomiset liikkeet ja rakenteet kasvavat valtiovallan ohi ja lopulta hukuttavat sen. Sekä revisionistien että anarkistien liikkeenpalvonnassa vallankumous hukkuu asteittaisuuteen, eikä poliittiseen valtaan käydä käsiksi.

Anarkistien vaaliboikotti ei kaikesta huolimatta ole työväenluokkaa hajottava yritys, eikä siihen pidä suhtautua vihamielisesti. Toisin on fasistien laita, joista osa toimii ulkoparlamentaarisesti. Mikäli natsit julistavat vaaliboikotin tai ylipäätään hyödyntävät vaaleja omaan kampanjointiinsa, se suuntautuu työväenluokkaa vastaan ja siten täydentää kapitalismin vaaleja. Fasistit puolustavat kapitalistista ja imperialistista järjestelmää osoittamalla syyllisiä sen marginaalista tai salaliittoteorioiden fantasiamaailmasta. Mikäli natsit yllyttävät ihmisiä vaaliboikottiin, he tekevät sen leimatakseen vaalipuolueet juutalaisten kätyreiksi ja verhotakseen näillä karikatyyreillä hallitsevaa luokkaa ja omia palveluksiaan sille. Kun natsit puhuvat "vallankumouksesta", he tarkoittavat kapitalistisessa Suomessa jo aikaansaadun työväenluokan hajaannuksen valamista sementtiin ja kansan kahlitsemista pääomaan rotuvihalla. Toisin kuin ristiriita kommunistien ja anarkistien vaaliboikotin välillä, ristiriita meidän ja natsien mahdollisen vaaliboikotin välillä ei ole ensisijaisesti ideologisen väittelyn kohde, vaan antifasistisen taisteluyhtenäisyyden ja fyysisen vastamobilisaation kohde.

Proletariaatin äänestyspassiivisuuden politisoiminen aktiiviseksi vaaliboikotiksi voi onnistua vain yhteydessä pitkäjänteiseen työhön kommunistisen liikkeen rakentamiseksi. Näissä vaaleissa ei voida tehdä paljoa, mutta kommunistisia näkökantoja voidaan silti jo nyt propagoida tietoisuudeltaan kaikkein edistyneimmälle vähemmistölle. Heille on selitettävä, kuinka Suomen valtio ylläpitää kapitalistista tuotantotapaa ja siten kapitalistiluokan herruutta, kuinka tuon porvariston diktatuurin valtion ydin muodostuu väkivaltakoneistosta, jota ei voi syrjäyttää tai alistaa millään edustuksellisella elimellä. Vaalit eivät ole tie valtaan, eikä parlamentaarinen koneisto tarjoa kiertotietä väkivaltakoneiston ohi.

Niin liberaalien, revisionistien kuin anarkistienkin käsityksiin on vastattava totuudella luokkataistelusta: poliittinen valta kasvaa kiväärin piipusta ja kaikki ilman valtaa on harhaa. On selitettävä, että valtiovallan valtaaminen edellyttää porvarillisen valtion murskaamista, ja että se ei tapahdu vaalien eikä yleislakon vaan luokkasodan kautta. Voittaakseen porvariston ja sen poliittisen järjestelmän kätyreineen, proletariaatin on rakennettava kommunistinen puolue ja kansanarmeija sekä yhdistettävä puolelleen kaikki yhdistettävissä olevat kansanjoukot – siis opeteltava vallankäyttöä.

- Väliaikainen kommunistinen vaalityöryhmä